keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Karman arvailua



Sairastuessaan saa luvan pohtia elämäänsä ja olemassaoloaan tavallista syvemmin. Sairaalassa on aikaa, syrjässä arjen virrasta - aikaa.

Parhaita ovat ne kirkkaat hetket jolloin tajuaa, ettei kuolema ole mitään. 

Olento nimeltä Päivi on saanut antaa elämän virrata lävitseen, saanut nähdä Korfun kirkaan meren ja haistaa kuusenneulaset Rautavaaralla, syödä persikkatorttusia laventelintuoksuisessa Etelä-Ranskassa, ajaa polkupyörällä, rakastella tarkoituksella ja synnyttää rohkeasti uuden ihmisen. Olento nimeltä Päivi on saanut antaa elämän kulkea lävitseen myös raakana, julmana ja säälimättömänä... 

Sairaudestani huolimatta elän hyvää hetkeä, en erityisesti kaipaa elämältä hemmottelua, ja jos kaivan katkeran muiston mielestäni, se on vain värittömäksi ja hajuttomaksi haaltunut kuva. 

Olen kenties päässyt vapaaksi menneestä. Tunneside menneisiin on katkennut, jäljellä on kuvia, joita voin pyöritellä mielessäni, katsoa eri kulmista. Ne eivät kummittele enää unissani eivätkä saa minua loikkaamaan katolta.

Näen tulevan samantapaisina kuvina, kuvitelmina.  Eivät nekään kuvat pahasti pelota, vaikka tiedänkin etten tule elämään pitkään.

Kuolema tulee ja erottaa mieleni ruumiista. Henki lennähtää ulos ja katoaa. Viimeinen henkäys. 

Olen buddhalainen, ja minun kuuluisi uskoa, että sairaudellani on karmalliset syyt, ja että olen oppia tutkimalla ja mietiskelemällä hankkinut ansioita seuraavaa elämää varten.

En kuitenkaan usko seuraavaan elämään. Olisi lohdullista uskoa siihen, että olento nimeltä Päivi kantaa kirkasta buddhaluontoa läpi tämän elämän, seuraavaa kohti.

Loppujen lopuksi olen ytimeltäni se Päivi, joka huutaa ettei keisarilla ole vaatteita, eikä joulupukkia ole olemassa. Elämä on vain nyt-nyt-nyt,  jokainen "nyt" on käsittämättömän lyhyt välähdys.

(Kuolemaan valmistautumista pidetään arvokkaana toimintana. Vaikka en valmistaudukaan tulevaan elämään, toivon viimeisen henkäykseni olevan rauhaisa ja arvokas. Jos sopii, riisun vaippani ja karkaan hoitopaikastani metsään saadakseni sen rauhaisan hetken.)


tiistai 6. marraskuuta 2012

Onko se väljähtynyttä, jos avaan pullon nyt?



Luin runon. Omilla aivoillani, oman ymmärrykseni mukaan ajateltuna, minullekin tapahtui seuraavaa.

Olin melkein kympin tyttö. Olin kapinallinen, napinallinen, ja siksi vain ysin tyttö. Kuvittelin itselleni elämän ja aloin reippaasti toteuttaa sitä. Akateeminen maailma on työväenluokan, tai valkokaulusköyhälistönkin, lapselle vieras. Korostaakseni vierauttani elin vielä eri kulttuuritaustaisen ja itseäni paljon vauraamman miehen kanssa. Kun tuo maailma tuli tutummaksi, päätinkin sopeutumiseen heittäytymisen sijaan lähteä, muuttaa taas kaiken.

Vaihdoin itselleni tutumpaan, mutta paljon vaikeampaan. Valitsin köyhyyden. Koska valinta oli mielestäni omaperäinen ja hieno, vasta tässä istuessani tajuan haudanneeni silloin kuvittelemani elämän, sen johon olin jo samaistunut. Olin minäkin tosissani luullut, että elämän tarkoitus on pyrkiä parhaimpaansa, jalostaa ja kiillottaa itseänsä loputtomiin. Rakentaa tavaroista kiillottavan palvelusväen avulla "itsensä näköinen elämä", itsensä siis rakentaa.

Äkkikäänteiden, omieni ja sattuman arpajaisten, takia saan nyt seisoa entisen itseni haudalla ja tutkia, mitä siitä on versonut.

Syvän huolen puu, joka tähystelee taivaita, pelkää pilviä, huokailee tuulessa. Eivät kanna sisätiloihin huokaukset. Suojellahan puu haluaa ihmisen lasta, ja hyvällä säällä oksillaan heiluttaa.

Outoja pieniä kukkasia, ihan muuta kuin kuvittelin kylväneeni. Kuitenkin täydellisiä, näkevälle silmälle kauniitakin. Tahtomattani toiveiden raunioilla kasvaa niitä sitkeitä, polttavia, piikikkäitäkin versoja, ikävän arkisia.

Ei kukaan tiedä, mitä toisten haudoissa lepää. Salaisissa maailmoissammehan me jokainen elämme, unenomaisissa maisemissa kuin merenneidot tai metsäritarit. Ei kukaan tiedä, millainen olin Maidenform-vuosinani, millaisen linnan raunioilla elämäni lepää. 

En uskalla menneeseen syvälle sukeltaa enkä muistojen hämärään metsään ketään yrittäisi opastaa.

Olen elävä kuollut, kun ihan totta puhutaan.