Kielletty aihe.
Ahdistus siitä, että on pakko jatkaa elämää. Sellainen suppilontapainen humahdus, jonka kautta luiskahtaa, huimaavasti pyörähtää, täydellisen synkkään paskatunkioon.
Intian lapsiorjat ovat tehneet vaatteeni. Afrikka on ryövätty. Lähi-Itä ei suostu elämään rauhassa. Persut ovat ällöttävän typeriä. Eurooppa hajoaa ilman heitäkin. Maailma hukkuu paskaan.
Ne, joilla on helppo elämä, elävät valheessa. Suomukset silmillä, leivos suussa.
Sillä aikaa kun minä taistelen pitääkseni typeräksi ja tarpeettomaksi muuttuneesta elämästäni kiinni, Etelä-Eurooppaan tulvii nälkäpakolaisia, joista moni katoaa matkallaan jäljettömiin. Afrikassa kuolee lapsia yksinkertaisempien lääkkeiden puutteeseen kuin ne, joita vihansekaisesti tungen elimistööni. Etelä-Amerikassa sairaat marssivat kaduilla tullakseen näkyviksi. Eikä Pohjois-Korea ole ainoa aivopesula.
Vaikka tiedän olevani etuoikeutettu, ahdistus kietaisee tiedon usvaansa ja vääntää minusta elämänhalun.
Välillä taistelen, koska taistelemisen mahdollisuus on annettu. On lääkärit, on lääkkeitä. Välillä vihaan sitä, miten lääkkeet sumentavat minut. Ja lopulta olen väsynyt ja kyllästynyt siihen, että toipumista ei ole, paranemista ei ole.
Ahdistus. "Sinä olet vahva taistelija." "Sinä selviät tästäkin." "Koeta löytää jotain positiivista ja tarttua siihen." Ahdistus. Ahdistelua. Ahdistus. "Ne, jotka luovuttavat, ne eivät selviä. Mä olen niin monta kertaa nähnyt sen."
Mitä tehdä... Sanat jostain kaukaa ulkopuolelta jäävät pelkiksi sanoiksi. Tämä ahdistus ei johdu pelkästään pahistaudista eikä sen aiheuttamista vaurioistakaan.
Tämä ahdistus on elämän mittainen matka läpi järkytysten.
Olemme pilanneet kaiken.
