Sairastaminen paljastaa ihmisestä kaikenlaista raadollista. Itse olen haissut pahalta, pissinyt mömmöissäni housuihini, oksentanut sytostaattilientä päälleni ja ilmoittanut suonen kanssa sössineelle hoitajalle, etten kestä tuommoista enää yhtään, ja piste.
Sairaalla on tosiaan muutakin kestämistä kuin tautinsa ja itsensä.
1. Asiantuntijatiimi. Monialainen tiimi nimitti minua Mysteeripotilaaksi tai Mysteerirouvaksi. Kuulosti siltä kuin työskentely olisi keskittynyt väärän diagnoosin pönkittämiseen. Sairaala 1:ssä otetun ANCA -vasta-ainetestin tulokset eivät siirtyneet perässäni Sairaala 2:een, jossa taas kukaan ei hoksannut epäillä vaskuliittia.
Reilun kahden kuukauden sairaalassasairastamisen jälkeen tiimin ulkopuolinen lääkäri mietti keissiäni - ja Wegenerin granulomatoosi paljastui.
2. Potilasvakuutuskeskus. Kun potilas epäilee hoitaneen tahon tuottaneen vahinkoa, asian käsittelee rauhalliseen tahtiin Potilasvakuutuskeskus. Vakuutusalan käytäntöjen mukaisesti arvioinnin suorittaa oman toimen ohella lääkäri, joka ei koskaan ole yhteydessä vahingon kokeneeseen.
Tein ilmoituksen Mehiläisestä, jonka työterveyslääkärit eivät tunnistaneet systeemistä sairautta. Ilmoitukseni hylättiin perustelemalla, ettei Asiantuntijatiimikään sitä tunnistanut, eikä aikaa diagnoosin saamiseen kulunut kohtuuttomasti. (Sitä, että menetin kuuloni, kasvoni ja liikuntakykyni, ei lasketa...)
3. Vammaiset. Olin tilannut vammaisten kuljetuspalvelun taksin kaupan ovelle. Vammaisparkkipaikalle lipui tummennetuilla laseilla varustettu taksimersu. Oletin kyytini tulleen, ja työntelin rollaattoriani jäätiköllä takaovea kohti. Mitään ei tapahtunut, kunnes ovi raottui ja minkkiturkkirouva sähähti: "Onko sulla joku hätä vai? Etkö näe etten minä pääse täältä ulos!"
"Anteeksi vain, odotan taksia ja koska tässä on tummennetut lasit en nähnyt että joku on sisällä."
"No tulihan se anteeksi sieltä! Mä olen kuule sadan prosentin invalidi!"
"Ja sen huomaa!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti