Luin runon. Omilla aivoillani, oman ymmärrykseni mukaan ajateltuna, minullekin tapahtui seuraavaa.
Olin melkein kympin tyttö. Olin kapinallinen, napinallinen, ja siksi vain ysin tyttö. Kuvittelin itselleni elämän ja aloin reippaasti toteuttaa sitä. Akateeminen maailma on työväenluokan, tai valkokaulusköyhälistönkin, lapselle vieras. Korostaakseni vierauttani elin vielä eri kulttuuritaustaisen ja itseäni paljon vauraamman miehen kanssa. Kun tuo maailma tuli tutummaksi, päätinkin sopeutumiseen heittäytymisen sijaan lähteä, muuttaa taas kaiken.
Vaihdoin itselleni tutumpaan, mutta paljon vaikeampaan. Valitsin köyhyyden. Koska valinta oli mielestäni omaperäinen ja hieno, vasta tässä istuessani tajuan haudanneeni silloin kuvittelemani elämän, sen johon olin jo samaistunut. Olin minäkin tosissani luullut, että elämän tarkoitus on pyrkiä parhaimpaansa, jalostaa ja kiillottaa itseänsä loputtomiin. Rakentaa tavaroista kiillottavan palvelusväen avulla "itsensä näköinen elämä", itsensä siis rakentaa.
Äkkikäänteiden, omieni ja sattuman arpajaisten, takia saan nyt seisoa entisen itseni haudalla ja tutkia, mitä siitä on versonut.
Syvän huolen puu, joka tähystelee taivaita, pelkää pilviä, huokailee tuulessa. Eivät kanna sisätiloihin huokaukset. Suojellahan puu haluaa ihmisen lasta, ja hyvällä säällä oksillaan heiluttaa.
Outoja pieniä kukkasia, ihan muuta kuin kuvittelin kylväneeni. Kuitenkin täydellisiä, näkevälle silmälle kauniitakin. Tahtomattani toiveiden raunioilla kasvaa niitä sitkeitä, polttavia, piikikkäitäkin versoja, ikävän arkisia.
Ei kukaan tiedä, mitä toisten haudoissa lepää. Salaisissa maailmoissammehan me jokainen elämme, unenomaisissa maisemissa kuin merenneidot tai metsäritarit. Ei kukaan tiedä, millainen olin Maidenform-vuosinani, millaisen linnan raunioilla elämäni lepää.
En uskalla menneeseen syvälle sukeltaa enkä muistojen hämärään metsään ketään yrittäisi opastaa.
Olen elävä kuollut, kun ihan totta puhutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti