Jouluyö ensiavussa eli Narkkari Kalisuttaa Kaltereitaan

Rakas potentiaalinen lukijani, aikaa on vierähtänyt viime postauksestani, mutta olen tässä välillä viettänyt laatuaikaa sytostaattitiputuksessa ja sen jälkeen uskoutunut laskiämpärille. Ja ensiavun unohtumaton joulu saa mahan kääntymään ihan muistotasollakin...

Ja se taas menee näin. Illalla, piparin ja iltateen aikaan, alahuuleni väpätti oudosti. Hetkeä myöhemin, hampaita harjatessani, se väpätti oudommin. Vaikka oli sairaalan joulu, ja hiljaista monien kotiutusten ansiosta, en pillittänyt yksin huoneessani ikävästä, vaan koska jotain  liian outoa oli tapahtumassa.

Pakko kertoa hoitajalle, joka kutsui paikalle päivystävän lääkärin.  Suupieleni oli romahtanut, en pystynyt ilmeilemään enkä puhumaan selvästi. Päivystävä lääkäri oli tuntematon, maantienvärinen polkkatukka harotti ja viiden sekunnin analyysini on, että hän oli naimaton, turhautunut ja täyskyllästynyt työhönsä. No, viidessä sekunnissa kävi selväksi, ettei hänkään pitänyt minua järin hohdokkaana. 

Hän lähetti minut kauhuja kohti: ambulanssilla TYKSin ensiapuun, koska epäili tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja halusi otattaa selkäydinnestenäytteen ja asennuttaa minuun "subclaviakanyylin" - käytännössä röörin kaulalle, jotta olisi helpompaa saada ne kolme kertaa vuorokaudessa annosteltavat, tehottomat antibiootit helpommin perille. Käsivarsieni särytkin saattaisivat helpottaa...

Kiljuin vastalauseita. Hän kysyi olenko jo kauankin ollut ahdistunut.

Hoitajat ja päivystävä lääkäri olivat jo teettäneet minulla kaikenlaisia testejä todetakseen, onko päässäkin pipiä vai vain kasvoissa. Sama touhu jatkui ensiavussa, mutta alun tohinan jälkeen minut jätettiin rauhassa kärsimään janosta, nälästä ja vilusta. Siinäpä verhojen läpi kuulin yhtä sun toistakin naapuripotilaiden henkilökohtaisimmista asioista - mutta ihme kyllä kukaan ei kuullut, kun minä yritin huudella huulet vinossa apua (vessaan, janoon, viluun, nälkään...) Kerran sain yhden ylimielisen ensiapuhoitajattaren pysähtymään sen verran, että hän suihkaisi suuni täyteen jonkinlaista kostutusainetta ja auttoi minut vessaan. Peitonkin hän lupasi toimittaa, mutta menikin työtovereittensa luo tiskin taakse glögille ja piparille juttelemaan lähikuukausien matkasuunnitelmista. Kaikki me potilaat kuulimme kaiken heidänkin puheistaan, eivät ne verhot ime ääntä. Turuus ei blogei pelät, hei.

Toimenpiteitä sen sijaan pelätään. Liian nuoren näköinen lääkäri lähestyi ja ilmoitti olevansa valmis selkäydinpunktiooni. Sopertelin, missä semmoinen tehdään... leikkaussalissako? Ei, virnisti hän, vaan tässä. Minun piti vain olla ihan liikkumatta, koska toimenpide on vaarallinen. Ja esiin astui hoitaja JÄTTIMÄISEN ruiskun kanssa, se piti nyt tunkea liikkumattoman olemukseni läpi selkäytimeen! Hyvät hyssykät, minähän tärisen pelosta, nälästä, janosta, väsymyksestä ja inhosta.

Kun oikein anoin jotain rauhoittavaa, paikalle tuli hyvin äkäinen ja hyvin vahva hoitajatar, ja kolmeen pekkaan henkilökunta sai niskuroivan kehoni väännettyä mutkalle ja pidettyä paikoillaan. Mutta kuulisitpa, rakas lukija, sen mitä minä nyt kuulin: oman nahkani ja rustojeni rutinan sen suuren ruiskun edetessä, lirinän sen täyttyessä...

Ja, kuinka turkulaista, jouduin vielä riitelemään Kirurgi nro 4:n kanssa sen lääkkeenlorotusputken asentamisesta. Minä inhosin edelleen neuloja, piikkejä, lihanleikkuuta, verta, sideharsotuppoja - ja halusin olla ihminen, en lääkkeenlorotuksen kohde.

Jankutimme aikamme, sillä Tämä Kirurgi halusi myös tehdä toimenpiteen paikallispuudutuksessa, ei se satu yhtään, ja hän halusi todistaa minulle että se menee ihan hyvin. Olen oikein ylpeä itsestäni, että sain hänet torjuttua. Tulppa kaulassa kulkeminen ei ole ihmisarvoista. Ja sitä paitsi , kuten pian kuulisimme, antibiootin lorotus minuun kolme kertaa vuorokaudessa oli yhtä turhaa kuin olin uumoillutkin.

Minut siirrettiin käytävälle (yhä viluisena, nälkäisenä, janoisena, suu roikkuen ja kuivana) odottamaan tuntikausiksi kuljetusta takaisin Paimioon.

Ne tunnit vietin kuunnellen vartijan nalkutusta jonkinlaiseen selliin suljetulle narkkarille. Joka kerta vartijan askelten loitotessa narkkari kalisutteli kahleitaan, paiskoi tuolia lattiaan, ja sai pavlovinkoiran palaamaan. Sitten taas nuhtelua ja nalkutusta turuuks, poistuminen, ja sama uudestaan. Narkkarille kävi kiljumassa pari muutakin turhautunutta, peli jatkui kun minut viimein tultiin hakemaan. Paluumatka Paimioon alkoi.
Perillä hoitajista kilteimmät tekivät minulle voileipiä ja toivat hedelmänkin. Tee poltti suuta, mutta lämmitti sentään.

Ei meningiittiin eikä enkefaliittiin viittaavaa, kertoivat testien tulokset. Mutta jälleen kerran... pahempaa oli edessä. Pian olisin jälleen ensiavussa.

Tuberkuloosi Ei Ole Leikin Asia!

---

  

Solunäytteeni tulkitiin siis tuberkuloosiksi. Oi boi, kuinka paljon turhaa työtä tuloksen vahvistamiseksi tehtiinkään! Verinäytteitä, virtsanäytteitä, ulostenäytteitä, nivusen haavan eritteestä kaavittuja näytteitä, yskösnäytteitä (kun ei yskittänyt, hoitaja ilmoitti, että ”hänellä on keinot saada minut yskimään” – olin siis yskimästä-kieltäytyjä!). Tehtiin kaksi uutta keuhkobiopsiaa, tällä kertaa letkua nielemällä. Mietiskelykokemus auttoi, osasin keskittyä hengittämiseen kivun ja inhottavuuden sijaan. 

Vaikka mikään 14 eri testistä ei vahvistanut tubiepäilyjä, jouduin lääkitykselle.

Ja se menee näin: klo 11 ilmestyi hoitaja lääkkeineni. Hän valvoi, että nielin kaikki kahdeksan pilleriä, tablettia jne. Ja sitten hän pisti vielä piikin.

Koska en parantunut vaan pahenin, aloitettiin myös vahva antibiootti jälleen, tiputuksena, kolme kertaa päivässä. Tulehdusarvoni olivat yhä käsittämättömän korkeat, tuumori kasvoi yhä. Olin kuumeessa joka yö, lakanani liimautuivat selkään enkä pystynyt liikkumaan koska käsiä särki niin kovasti. Jos jaksoin nostaa kättäni soittokellolle tai yökkö kurkisti tarpeeksi pitkälle kuullakseen, sain vahvaa kipulääkettä. Vähän ennen joulua alkoi kolmoishermosärky, kasvojani särki käsittämättömän kovaa joka yö.

Maksani ei kestänyt tubilääkitystä, joten sain siitä tauon. Olimme sopineet, että saisin kaksi vuorokautta vapaata jouluksi, jotta pääsisin näkemään suloisesti raskaana olevaa miniääni ja poikaani, tulevaa isää. Olin niin heikossa kunnossa, että peruin joulumatkan. Kuiskasin veljelleni puhelimessa, etten uskonut että tästä voisi selvitä.

Minut talutettiin vessaan ja kuskattiin pyörätuolilla suihkuun. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden joku pesi minut. Hirveän epämiellyttävää – miten voi olla aikuinen, kun ei kykene pitämään huolta itsestään? Siksi sairaat varmaan taantuvatkin.

Joulu sairaalassa alkoi mainiosti: kynttilät syttyivät Aallon kauniin rakennuksen ikkunoihin ja hoitajien kuoro lauloi joululauluja. En tosin pystynyt nauttimaan niistä, koska olisin tarvinnut apua vessaan päästäkseni... Mutta hieman myöhemmin ilmestyi tonttulakkipäinen hoitaja tuomaan herkkuja, ja dekkarikin oli kesken, oli joulu.

Vähänpä tiesin tässä vaiheessa: jouluyön viettäisin jälleen ensiavussa.

P/Sotilas eli Yön Kauhuja

Olen käynyt Paimion parantolassa ennenkin. Kun olin Paimion kansalaisopiston päätoiminen kieltenopettaja, ranskan ryhmäni opiskelija esitteli meille Alvar Aallon suunnitteleman sairaalan, kulttuuriperintökohteen ja työpaikkansa. Oli surullista tavata hänet myöhemmin, minä sairauden vammauttamana, askarteluhuoneen muiden reppanoiden keskellä.

Paimion parantolassa eli TYKSin keuhko-osastolla opin vihdoin potilaan roolin.

Kaikkia tervehditään, laitosapulaisten kanssa keskustellaan sairaalan ulkopuolisesta elämästä (säästä, harrastuksista, kampaajista...), perushoitajien kanssa ei keskustella, he ovat kiireisiä – omalle sairaanhoitajalle voi kertoa miltä oikeasti tuntuu. Lääkäreille ei kannata kertoa kuin oleellisin, mahdollisimman pelkistetysti. Kysymyksiinsä saa vastauksen lääkitysmuutoksen muodossa parin päivän sisällä.

Paimiossa minut eristettiin. Sain antibioottia suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa, ja vatsani oli löysä. Kerroin sen rehellisesti ja jouduin eristykseen. Pottatuoli ainoana seuranani. Yäk potenssiin..

Kun vapauduin, mietin oliko vapaus sen parempaa: osaston kaksi wc:tä olivat olleet yhteiskäytössä 1930-luvulta, ja haju oli sen mukainen. Kolmatta, uudempaa säästeltiin mystisesti vaikka sairaalaa oltiin ajamassa alas. Käytävillä hiihteli kalpeita, heikkokuntoisia keuhkopotilaita, öisin sairaalajalkineiden suhinan korvasi hengityslaitteiden voimakkaampi suhahtelu.

Ja ruoka! Laihduin nopeasti neljätoista kiloa! Vaikka voita ja sokeria oli tarjolla jatkuvasti! Huolimatta jokapäiväisistä pullista ja jälkiruuista!

Voin yhä huonommin. Tuumori keuhkoissani kasvoi koko ajan. Minut lähetettiin jälleen Kirurgi 3:n luo Turkuun, leikkauspöydälle. 

Mediastinoskopia oli täysin turha. Kasvain oli niin hakalassa paikassa, että vaikka ”preparoidaan pitkään trachean takana, oesophagus preparoituu esiin, samoin muutama keskikokoinen vena ja arteria samoin nervus laryngeus recurrens dx”, ei kunnon solunäytettä saada.

Ohutneulabiopsiassakin olin jo piipahtanut. Ja kasvain vain kasvoi.

Mutta sitten! Ohutneulatutkimuksen tulokset tulivat!  ”Granulomatoottinen tulehdus!” Koska olin entisessä tubiparantolassa, tulos tulkittiin tuberkuloosiksi. Ja sitäpä lääkitäänkin järeästi!