Jäniskevennys eli Tärkeimmistä Lääkäreistä

Juu, en ole katkera lääkäreille. Olen itsekin opiskellut yliopistossa kahdeksan pitkää vuotta (no, olin työssäkäyvä opiskelija), ja tiedän että tietäminen on aika vähäistä loppupeleissä. Kuitenkin sanon tämän ja vaikenen sen jälkeen aiheesta.

Kirurgi lienee hierarkian kärjessä. Omalaatuisuus on sallittua, jos pystyy jumalan tavoin hallitsemaan elämää ja kuolemaa. Kun kirurgi tökkäisee, se sattuu. Taitamaton potilas kysyy, onko operaatio välttämätön. Kirurgi: "Voit myös allekirjoittaa lomakkeen, jossa sanotaan että poistuit omalla vastuullasi, ja lähteä." Hyvää päivää, tätäkö mä kysyin?

Kirurgi osaa myös latinaa: "Jugulumiin poikkiviilto ja keskiviivassa thyreoidea kiertäen edetään trachean pintaan. Digitaalinen dissektio todetaan arteria anonyman sijaitsevan luisen thoraxin puolella, tuumori ei sormelle palpoidu..."

Mun latinallani tuon toisen virkkeen alku on epätäydellinen, mutta vaikka lainasin kirjastosta herttaisen opuksen nimeltä Lääkärinkielen sanakirja, ei sisältö oikein auennut. (Ja olen sentään lukenut latinaa.)


Hyvin lähellä lääkärihierarkian kärkeä kirii myös neurologi. Kun kirurgi on täysin huumorintajuton, neurologi on satiirikko ja tykkää jutella potilaalle järjettömänkuuloisella jargonillaan niin, että pakostikin naurattaa. Kun neurologi veti esille Hyvin Pitkän Neulan aikoen työntää sen reiteeni, sanoin tyttömäisesti "Hui, onpa se pitkä!" Neurologi vilkaisi minua teeskennellyn vakavasti ja sanoi : "Onhan sinulla tuota pehmustettakin." Kiitos taas, on niin kiva olla potilas. Muutoin olisinkin saattanut mainita jotain arvon tohtorin omasta pehmeästä kohdasta.

Neurologikin osaa latinaa. "ENMG-tutkimuksessa löydös viitaten lievään, kohtalaisen läiskäiseen, mahdollisesti sekamuotoiseen tai primaaristi aksonaaliseen alaraaja- ja distaalipainotteiseen polyneuropatiaan.  Säärissä enintään kohtalainen subakuutti motorinen aksonivauriolöydös... "

Tähän on tyydyttävä, selkokielellä neurologi tuskin osaa samaa sanoa. Eikä kukaan osaa sanoa, kävelenkö koskaan enää normaalisti.

Kolmoseksi laitan tähän Ylilääkärin. Koskemattoman. Hemulin. Jonka vedettyä kierroksensa osastolla oma hoitajani kysyi kuiskaten : "Puhuiko se sulle?" No puhui, koska olen opettanut aikuisia kaksitoista vuotta, ja kysynyt siinä ajassa aika monta kysymystä. Jos vastausta ei yhdellä tavalla tule, pitää kysyä toisella. Ja kolmannella. Mutta mietipä, rakas lukijani, kuinka sairaalassa pärjää jos on sairauden tai iän heikentämä.

Jouluyö ensiavussa eli Narkkari Kalisuttaa Kaltereitaan

Rakas potentiaalinen lukijani, aikaa on vierähtänyt viime postauksestani, mutta olen tässä välillä viettänyt laatuaikaa sytostaattitiputuksessa ja sen jälkeen uskoutunut laskiämpärille. Ja ensiavun unohtumaton joulu saa mahan kääntymään ihan muistotasollakin...

Ja se taas menee näin. Illalla, piparin ja iltateen aikaan, alahuuleni väpätti oudosti. Hetkeä myöhemin, hampaita harjatessani, se väpätti oudommin. Vaikka oli sairaalan joulu, ja hiljaista monien kotiutusten ansiosta, en pillittänyt yksin huoneessani ikävästä, vaan koska jotain  liian outoa oli tapahtumassa.

Pakko kertoa hoitajalle, joka kutsui paikalle päivystävän lääkärin.  Suupieleni oli romahtanut, en pystynyt ilmeilemään enkä puhumaan selvästi. Päivystävä lääkäri oli tuntematon, maantienvärinen polkkatukka harotti ja viiden sekunnin analyysini on, että hän oli naimaton, turhautunut ja täyskyllästynyt työhönsä. No, viidessä sekunnissa kävi selväksi, ettei hänkään pitänyt minua järin hohdokkaana. 

Hän lähetti minut kauhuja kohti: ambulanssilla TYKSin ensiapuun, koska epäili tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja halusi otattaa selkäydinnestenäytteen ja asennuttaa minuun "subclaviakanyylin" - käytännössä röörin kaulalle, jotta olisi helpompaa saada ne kolme kertaa vuorokaudessa annosteltavat, tehottomat antibiootit helpommin perille. Käsivarsieni särytkin saattaisivat helpottaa...

Kiljuin vastalauseita. Hän kysyi olenko jo kauankin ollut ahdistunut.

Hoitajat ja päivystävä lääkäri olivat jo teettäneet minulla kaikenlaisia testejä todetakseen, onko päässäkin pipiä vai vain kasvoissa. Sama touhu jatkui ensiavussa, mutta alun tohinan jälkeen minut jätettiin rauhassa kärsimään janosta, nälästä ja vilusta. Siinäpä verhojen läpi kuulin yhtä sun toistakin naapuripotilaiden henkilökohtaisimmista asioista - mutta ihme kyllä kukaan ei kuullut, kun minä yritin huudella huulet vinossa apua (vessaan, janoon, viluun, nälkään...) Kerran sain yhden ylimielisen ensiapuhoitajattaren pysähtymään sen verran, että hän suihkaisi suuni täyteen jonkinlaista kostutusainetta ja auttoi minut vessaan. Peitonkin hän lupasi toimittaa, mutta menikin työtovereittensa luo tiskin taakse glögille ja piparille juttelemaan lähikuukausien matkasuunnitelmista. Kaikki me potilaat kuulimme kaiken heidänkin puheistaan, eivät ne verhot ime ääntä. Turuus ei blogei pelät, hei.

Toimenpiteitä sen sijaan pelätään. Liian nuoren näköinen lääkäri lähestyi ja ilmoitti olevansa valmis selkäydinpunktiooni. Sopertelin, missä semmoinen tehdään... leikkaussalissako? Ei, virnisti hän, vaan tässä. Minun piti vain olla ihan liikkumatta, koska toimenpide on vaarallinen. Ja esiin astui hoitaja JÄTTIMÄISEN ruiskun kanssa, se piti nyt tunkea liikkumattoman olemukseni läpi selkäytimeen! Hyvät hyssykät, minähän tärisen pelosta, nälästä, janosta, väsymyksestä ja inhosta.

Kun oikein anoin jotain rauhoittavaa, paikalle tuli hyvin äkäinen ja hyvin vahva hoitajatar, ja kolmeen pekkaan henkilökunta sai niskuroivan kehoni väännettyä mutkalle ja pidettyä paikoillaan. Mutta kuulisitpa, rakas lukija, sen mitä minä nyt kuulin: oman nahkani ja rustojeni rutinan sen suuren ruiskun edetessä, lirinän sen täyttyessä...

Ja, kuinka turkulaista, jouduin vielä riitelemään Kirurgi nro 4:n kanssa sen lääkkeenlorotusputken asentamisesta. Minä inhosin edelleen neuloja, piikkejä, lihanleikkuuta, verta, sideharsotuppoja - ja halusin olla ihminen, en lääkkeenlorotuksen kohde.

Jankutimme aikamme, sillä Tämä Kirurgi halusi myös tehdä toimenpiteen paikallispuudutuksessa, ei se satu yhtään, ja hän halusi todistaa minulle että se menee ihan hyvin. Olen oikein ylpeä itsestäni, että sain hänet torjuttua. Tulppa kaulassa kulkeminen ei ole ihmisarvoista. Ja sitä paitsi , kuten pian kuulisimme, antibiootin lorotus minuun kolme kertaa vuorokaudessa oli yhtä turhaa kuin olin uumoillutkin.

Minut siirrettiin käytävälle (yhä viluisena, nälkäisenä, janoisena, suu roikkuen ja kuivana) odottamaan tuntikausiksi kuljetusta takaisin Paimioon.

Ne tunnit vietin kuunnellen vartijan nalkutusta jonkinlaiseen selliin suljetulle narkkarille. Joka kerta vartijan askelten loitotessa narkkari kalisutteli kahleitaan, paiskoi tuolia lattiaan, ja sai pavlovinkoiran palaamaan. Sitten taas nuhtelua ja nalkutusta turuuks, poistuminen, ja sama uudestaan. Narkkarille kävi kiljumassa pari muutakin turhautunutta, peli jatkui kun minut viimein tultiin hakemaan. Paluumatka Paimioon alkoi.
Perillä hoitajista kilteimmät tekivät minulle voileipiä ja toivat hedelmänkin. Tee poltti suuta, mutta lämmitti sentään.

Ei meningiittiin eikä enkefaliittiin viittaavaa, kertoivat testien tulokset. Mutta jälleen kerran... pahempaa oli edessä. Pian olisin jälleen ensiavussa.

P/Sotilas eli Yön Kauhuja

Olen käynyt Paimion parantolassa ennenkin. Kun olin Paimion kansalaisopiston päätoiminen kieltenopettaja, ranskan ryhmäni opiskelija esitteli meille Alvar Aallon suunnitteleman sairaalan, kulttuuriperintökohteen ja työpaikkansa. Oli surullista tavata hänet myöhemmin, minä sairauden vammauttamana, askarteluhuoneen muiden reppanoiden keskellä.

Paimion parantolassa eli TYKSin keuhko-osastolla opin vihdoin potilaan roolin.

Kaikkia tervehditään, laitosapulaisten kanssa keskustellaan sairaalan ulkopuolisesta elämästä (säästä, harrastuksista, kampaajista...), perushoitajien kanssa ei keskustella, he ovat kiireisiä – omalle sairaanhoitajalle voi kertoa miltä oikeasti tuntuu. Lääkäreille ei kannata kertoa kuin oleellisin, mahdollisimman pelkistetysti. Kysymyksiinsä saa vastauksen lääkitysmuutoksen muodossa parin päivän sisällä.

Paimiossa minut eristettiin. Sain antibioottia suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa, ja vatsani oli löysä. Kerroin sen rehellisesti ja jouduin eristykseen. Pottatuoli ainoana seuranani. Yäk potenssiin..

Kun vapauduin, mietin oliko vapaus sen parempaa: osaston kaksi wc:tä olivat olleet yhteiskäytössä 1930-luvulta, ja haju oli sen mukainen. Kolmatta, uudempaa säästeltiin mystisesti vaikka sairaalaa oltiin ajamassa alas. Käytävillä hiihteli kalpeita, heikkokuntoisia keuhkopotilaita, öisin sairaalajalkineiden suhinan korvasi hengityslaitteiden voimakkaampi suhahtelu.

Ja ruoka! Laihduin nopeasti neljätoista kiloa! Vaikka voita ja sokeria oli tarjolla jatkuvasti! Huolimatta jokapäiväisistä pullista ja jälkiruuista!

Voin yhä huonommin. Tuumori keuhkoissani kasvoi koko ajan. Minut lähetettiin jälleen Kirurgi 3:n luo Turkuun, leikkauspöydälle. 

Mediastinoskopia oli täysin turha. Kasvain oli niin hakalassa paikassa, että vaikka ”preparoidaan pitkään trachean takana, oesophagus preparoituu esiin, samoin muutama keskikokoinen vena ja arteria samoin nervus laryngeus recurrens dx”, ei kunnon solunäytettä saada.

Ohutneulabiopsiassakin olin jo piipahtanut. Ja kasvain vain kasvoi.

Mutta sitten! Ohutneulatutkimuksen tulokset tulivat!  ”Granulomatoottinen tulehdus!” Koska olin entisessä tubiparantolassa, tulos tulkittiin tuberkuloosiksi. Ja sitäpä lääkitäänkin järeästi!

Kauhunhetkiä eli Vihdoinkin Verta ja Suolenpätkiä