Solunäytteeni tulkitiin siis tuberkuloosiksi. Oi boi, kuinka paljon turhaa työtä tuloksen vahvistamiseksi tehtiinkään! Verinäytteitä, virtsanäytteitä, ulostenäytteitä, nivusen haavan eritteestä kaavittuja näytteitä, yskösnäytteitä (kun ei yskittänyt, hoitaja ilmoitti, että ”hänellä on keinot saada minut yskimään” – olin siis yskimästä-kieltäytyjä!). Tehtiin kaksi uutta keuhkobiopsiaa, tällä kertaa letkua nielemällä. Mietiskelykokemus auttoi, osasin keskittyä hengittämiseen kivun ja inhottavuuden sijaan.
Vaikka mikään 14 eri testistä ei vahvistanut tubiepäilyjä, jouduin lääkitykselle.
Ja se menee näin: klo 11 ilmestyi hoitaja lääkkeineni. Hän valvoi, että nielin kaikki kahdeksan pilleriä, tablettia jne. Ja sitten hän pisti vielä piikin.
Koska en parantunut vaan pahenin, aloitettiin myös vahva antibiootti jälleen, tiputuksena, kolme kertaa päivässä. Tulehdusarvoni olivat yhä käsittämättömän korkeat, tuumori kasvoi yhä. Olin kuumeessa joka yö, lakanani liimautuivat selkään enkä pystynyt liikkumaan koska käsiä särki niin kovasti. Jos jaksoin nostaa kättäni soittokellolle tai yökkö kurkisti tarpeeksi pitkälle kuullakseen, sain vahvaa kipulääkettä. Vähän ennen joulua alkoi kolmoishermosärky, kasvojani särki käsittämättömän kovaa joka yö.
Maksani ei kestänyt tubilääkitystä, joten sain siitä tauon. Olimme sopineet, että saisin kaksi vuorokautta vapaata jouluksi, jotta pääsisin näkemään suloisesti raskaana olevaa miniääni ja poikaani, tulevaa isää. Olin niin heikossa kunnossa, että peruin joulumatkan. Kuiskasin veljelleni puhelimessa, etten uskonut että tästä voisi selvitä.
Minut talutettiin vessaan ja kuskattiin pyörätuolilla suihkuun. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden joku pesi minut. Hirveän epämiellyttävää – miten voi olla aikuinen, kun ei kykene pitämään huolta itsestään? Siksi sairaat varmaan taantuvatkin.
Joulu sairaalassa alkoi mainiosti: kynttilät syttyivät Aallon kauniin rakennuksen ikkunoihin ja hoitajien kuoro lauloi joululauluja. En tosin pystynyt nauttimaan niistä, koska olisin tarvinnut apua vessaan päästäkseni... Mutta hieman myöhemmin ilmestyi tonttulakkipäinen hoitaja tuomaan herkkuja, ja dekkarikin oli kesken, oli joulu.
Vähänpä tiesin tässä vaiheessa: jouluyön viettäisin jälleen ensiavussa.
