maanantai 25. helmikuuta 2013

Hetkinen vain




Istun päivystyshuoneen tutkimuspöydän reunalla ja heiluttelen jalkojani. Alla ei tällä kertaa ole rapisevaa rullapaperia, vaan vähän nuhruisen näköinen vihreä kangas. Olisiko jäänyt edellisen potilaan paareilta. 

Siinä minä hetki sitten makasin kyynärkulma silmien peittona, ettei lääkäri huomaisi sitä kivun ja häpeän kuumaa kyyneltä joka taas kerran tunki väkisin esiin.

Valtimoverinäytteen saaminen kesti pitkään, molemmat ranteet täytyi kaivella. Kaivelu kouraisee niin pelottavasti, siinä kajotaan paikkaan johon ei ole sopivaa kajota, kipu on tarkoitettu suojakseni.

Nyt istun pritsin reunalla ja odotan lääkäriä ja tuloksia.

Haistelen sormiani. Kotona niissä on kevyen sitruksinen saippuan tuoksu. Nyt sairaala on taas kaapannut tuoksuni, kainaloista erottuu kipu ja hätä, sormet haisevat sairaalan pesuaineelta, lääkärin spriilapuilta ja omalta vereltäni. Ranteisiin on sidottu kokonaiset sideharsorullat painamaan rikottuja suonia.

Yhä uudestaan tavallinen, kiltti, lumottu, ehjä elämäni rikotaan väkivalloin, nahkani puhkotaan, ja teeskentelen sietäväni kivun vain siksi, etten jaksa tulla tuomituksi väsymykseni ja kyyneleiden takia.