maanantai 28. helmikuuta 2011

Pois sairaalasta - mutta minne?


tiistai 22. helmikuuta 2011

Sairaan arkea 22.2.11



Herätyskello soi 8.00. En jaksa herätä edes ottamaan vatsansuojalääkettä ja kortisonia, vaikka kello soikin niiden takia. Yhdeksältä alan liikutella neuropaattisia varpaitani. Jalkapohjat ovat ihan jäykät ja jääkylmät.

Kuuntelen puolikuuroilla korvillani. Kyllä, muut ovat lähteneet töihin ja tarhaan. Kyllä, boilerin asentajat ovat tulleet.

Kissaa väistellen hakeudun vessaan, olen ihan hirveän väsynyt, 70 mg kortisonia vie unet - ja tautitilanne on huolestuttava, vaikka sitä yrittääkin olla ajattelematta. Sitten pikkukeittiöön hakemaan vettä lääkkeiden painikkeeksi. Seitsemän pilleriä.

Lukulasit mukaan ja nousu yläkertaan. Aloe vera -mehua, lesemuroja, pellavansiemenrouhetta, mustikkajugurttia, kahvia. Hesaria ei ole haettu, enkä aio palelluttaa jalkojani, joten kurkistan blogiani ja facebookia ja harhaudun lueskelemaan nettilehtiä. Välttelen pahoja uutisia.

Väsymys on niin suurta, että jään loikoilemaan yläkerran sohvalle ja katson jälleen yhden Complete Makeover -ohjelman. Sen jälkeen onkin aika siirtyä alakertaan nauttimaan seuraavat kolme pilleriä. Myös verenohennuspiikki olisi otettava, mutta itsen piikittäminen tuottaa vaikeutta. Onneksi lääkärini soittaa ja setvimme hammashoito- ja rituximabitiputusaikoja. Pian soittaa reumahoitajakin, ja kertoo että koko aikataulu on mennyt uusiksi "oman turvallisuutesi takia". Vain kesäkuun lääkäriaika jätettiin jäljelle. (Mahtavaa, ehkäpä olen hengissä vielä kesäkuussa. Haluaisin olla hengissä elokuussakin, silloin Dalai lama tulee tänne Espooseen.) http://dalailama2011.fi/

Laitan korvanapin paikoilleen, ja kas, boilerin asennuksen äänet kantautuvat huoneeseeni. Koska kylmää vettä tulee, laitan Mateo-koiran peiton pesuun. Mietin, yrittäisinkö tänään vaihtaa parille kukalle mullat. Suusuojaimet on, ohuita muovihanskoja on, kevytsoraa on, multaa on. Lykätä ei oikein voi, koska immunosuppression "pahentuessa" hoidon etenemisen myötä pölyävät hommat on vain jätettävä. Multia ei vaihdettu viime keväänäkään, kotini seisoi tyhjillään asuessani sisareni vierashuoneessa. Luulimme, että tulisin toipumislomalle sairaalasta. Hah. Kotini on myyty ja nyt asun vuokralla sisareni ja hänen tyttärensä + tyttärentytärten tyttökommuunissa. Tässä uudessa kodissa on tilaa ja valoa, vaikka kolmen talouden tavaroiden yhteensovittaminen onkin kesken. Varasto, entinen uima-allashuone, on täynnä roihnaa.

Piikitän itseni ja kiroan. Huuhtelen nenän merisuolavedellä. Laitan lisähuuhtelun myös koiran huovalle. Kohta laitan silmätipat, pukeudun, menen postilaatikolle ja mapitan sairauspapereita ja hoidan budjettini kuntoon. Lounaaksi joskus kahden jälkeen hapankaalinrippeitä, eilinen lämmin voileipä, viili, kalkkitabletteja, merilevää, monivitamiinia, B-vitamiini-foolihappotabletti, immuunipuolustusta parantava aminohappoyhdistekuorilo.

Sitten aion vaihtaa kahden kukkakullan mullat. Viideltä alkaa kotiinpalaajien virta, sisarellani on ruuanlaittoviikko joten saan lötkötellä.

Illalla toivon jaksavani teeveetä katsellessa silittää hieman pyykkiä. Tällä väsymysasteella on pakko olla vuoteessa kymmeneltä. Kevyttä lukemista, pahojen ajatusten pyörteen katkaisua, iltalääkkeet, iltapiikki. Kortisonin huonontamaa unta. Jos kaikki menee normaalisti.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Yhtäkkiä sairaalassa eli Asioiden Hoitamisen Mahdottomuudesta




Olin sairaalaan joutuessani yksineläjä. Lähdin yhtäkkiä, arvaamatta lainkaan reissuni kestävän kaksi ja puoli kuukautta. Itse asiassa kesti lähes vuoden ennen kuin avasin kotioveni. (Näkyluokkaa: ovelta näkyi suoraan olohuoneeseen, jonka tavarat oli kasattu keskikesäiseksi juhannuskokkomaiseksi asetelmaksi. Vieressä törötti VALTAVA musta jätesäkillinen jotain. Viherkasvit olivat venähtäneet metrin. Ikkunat oli vaihdettu, uusine sälekaihtimineen kotini oli entistä hienompi.)

Ikkunaremontti oli yksi niistä asioista, jotka olin painanut  mieleni taka-alalle. Tiesin, että se oli tulossa, mutten ollut lukenut taloyhtiön lähettämää kokouspöytäkirjaa. En ollut jaksanut.

Nyt mietitytti, miten sairauspäivärahalla sekin remppa maksettaisi. Ja miten siivouksesta selvittäisi, olohuoneen matot olivat uurtuneet täyteen remonttimiesten jälkiä, kämpässä oli vuoden pölykerros. (Onneksi kukat kastellut Rouva Talonmies oli tyhjentänyt roskiksen ja jääkaapin.)

En ymmärrä, miten muut vastaavassa tilanteessa selvittävät terveen ihmisen arkirumban. Rouva Talonmies tyhjensi aluksi postilaatikkoni, soitti sitten ja ihmetteli mitä tekisi laskuille sun muille. Lähetti kerran kuorellisen sairaalaan, sitten käänsin postini tulemaan suoraan osastolle - varmasti ainutlaatuista. Tilasin pankistani maksupalvelukuoria ja makselin mitä jakselin. Nettiä tai autoveroa en hoksannut pistää katkolle, vaikka autoni seisoikin autoliikkeen parkkipaikalla koko talven. (Se oli jäänyt salolaisen sairaalan pihaan, josta sisarentyttäreni ex-mies pikkuveljineen kävi pääkaupunkiseudulta asti tekemässä siirron - ihan uskomatonta.)


Välillä kävin puolikuolleena kuiskien neuvotteluja oppisopimuspaikkani kohtalosta tai kerroin työnantajalleni, etten vieläkään tiennyt kuinka pitkä sairaslomani olisi.


Entäs pienemmät jutut: olin liikkeellä ilman hammasharjaa, kunnes sisareni (joka kävi  vuokseni pääkaupunkiseudulta Turussa/Paimiossa asti usein) toi minulle harjan. Pian se putosi vessanpönttöön ja jouduin taas raapimaan kipeitä ikeniäni sairaalan huonoilla harjoilla. Vaatteeni jäivät aluesairaalaan, kun minut siirrettiin Turkuun. Vaatteiden tuontipalvelua sairaaloiden välillä ei ollut, mutta onnekseni naapuripedin tytön vanhemmat olivat Salosta - seuraavana päivänä he toivat ne minulle. (Ihmiset ovat välillä hirmuisen hyviä.)

Kuten kissanhoitajani. Mutta se olkoon eri tarina.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Jäniskevennys eli Tärkeimmistä Lääkäreistä

Juu, en ole katkera lääkäreille. Olen itsekin opiskellut yliopistossa kahdeksan pitkää vuotta (no, olin työssäkäyvä opiskelija), ja tiedän että tietäminen on aika vähäistä loppupeleissä. Kuitenkin sanon tämän ja vaikenen sen jälkeen aiheesta.




Kirurgi lienee hierarkian kärjessä. Omalaatuisuus on sallittua, jos pystyy jumalan tavoin hallitsemaan elämää ja kuolemaa. Kun kirurgi tökkäisee, se sattuu. Taitamaton potilas kysyy, onko operaatio välttämätön. Kirurgi: "Voit myös allekirjoittaa lomakkeen, jossa sanotaan että poistuit omalla vastuullasi, ja lähteä." Hyvää päivää, tätäkö mä kysyin?

Kirurgi osaa myös latinaa: "Jugulumiin poikkiviilto ja keskiviivassa thyreoidea kiertäen edetään trachean pintaan. Digitaalinen dissektio todetaan arteria anonyman sijaitsevan luisen thoraxin puolella, tuumori ei sormelle palpoidu..."

Mun latinallani tuon toisen virkkeen alku on epätäydellinen, mutta vaikka lainasin kirjastosta herttaisen opuksen nimeltä Lääkärinkielen sanakirja, ei sisältö oikein auennut. (Ja olen sentään lukenut latinaa.)


Hyvin lähellä lääkärihierarkian kärkeä kirii myös neurologi. Kun kirurgi on täysin huumorintajuton, neurologi on satiirikko ja tykkää jutella potilaalle järjettömänkuuloisella jargonillaan niin, että pakostikin naurattaa. Kun neurologi veti esille Hyvin Pitkän Neulan aikoen työntää sen reiteeni, sanoin tyttömäisesti "Hui, onpa se pitkä!" Neurologi vilkaisi minua teeskennellyn vakavasti ja sanoi : "Onhan sinulla tuota pehmustettakin." Kiitos taas, on niin kiva olla potilas. Muutoin olisinkin saattanut mainita jotain arvon tohtorin omasta pehmeästä kohdasta.

Neurologikin osaa latinaa. "ENMG-tutkimuksessa löydös viitaten lievään, kohtalaisen läiskäiseen, mahdollisesti sekamuotoiseen tai primaaristi aksonaaliseen alaraaja- ja distaalipainotteiseen polyneuropatiaan.  Säärissä enintään kohtalainen subakuutti motorinen aksonivauriolöydös... "

Tähän on tyydyttävä, selkokielellä neurologi tuskin osaa samaa sanoa. Eikä kukaan osaa sanoa, kävelenkö koskaan enää normaalisti.

Kolmoseksi laitan tähän Ylilääkärin. Koskemattoman. Hemulin. Jonka vedettyä kierroksensa osastolla oma hoitajani kysyi kuiskaten : "Puhuiko se sulle?" No puhui, koska olen opettanut aikuisia kaksitoista vuotta, ja kysynyt siinä ajassa aika monta kysymystä. Jos vastausta ei yhdellä tavalla tule, pitää kysyä toisella. Ja kolmannella. Mutta mietipä, rakas lukijani, kuinka sairaalassa pärjää jos on sairauden tai iän heikentämä.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Jouluyö ensiavussa eli Narkkari Kalisuttaa Kaltereitaan



Rakas potentiaalinen lukijani, aikaa on vierähtänyt viime postauksestani, mutta olen tässä välillä viettänyt laatuaikaa sytostaattitiputuksessa ja sen jälkeen uskoutunut laskiämpärille. Ja ensiavun unohtumaton joulu saa mahan kääntymään ihan muistotasollakin...

Ja se taas menee näin. Illalla, piparin ja iltateen aikaan, alahuuleni väpätti oudosti. Hetkeä myöhemin, hampaita harjatessani, se väpätti oudommin. Vaikka oli sairaalan joulu, ja hiljaista monien kotiutusten ansiosta, en pillittänyt yksin huoneessani ikävästä, vaan koska jotain  liian outoa oli tapahtumassa.

Pakko kertoa hoitajalle, joka kutsui paikalle päivystävän lääkärin.  Suupieleni oli romahtanut, en pystynyt ilmeilemään enkä puhumaan selvästi. Päivystävä lääkäri oli tuntematon, maantienvärinen polkkatukka harotti ja viiden sekunnin analyysini on, että hän oli naimaton, turhautunut ja täyskyllästynyt työhönsä. No, viidessä sekunnissa kävi selväksi, ettei hänkään pitänyt minua järin hohdokkaana. 

Hän lähetti minut kauhuja kohti: ambulanssilla TYKSin ensiapuun, koska epäili tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja halusi otattaa selkäydinnestenäytteen ja asennuttaa minuun "subclaviakanyylin" - käytännössä röörin kaulalle, jotta olisi helpompaa saada ne kolme kertaa vuorokaudessa annosteltavat, tehottomat antibiootit helpommin perille. Käsivarsieni särytkin saattaisivat helpottaa...

Kiljuin vastalauseita. Hän kysyi olenko jo kauankin ollut ahdistunut.

Hoitajat ja päivystävä lääkäri olivat jo teettäneet minulla kaikenlaisia testejä todetakseen, onko päässäkin pipiä vai vain kasvoissa. Sama touhu jatkui ensiavussa, mutta alun tohinan jälkeen minut jätettiin rauhassa kärsimään janosta, nälästä ja vilusta. Siinäpä verhojen läpi kuulin yhtä sun toistakin naapuripotilaiden henkilökohtaisimmista asioista - mutta ihme kyllä kukaan ei kuullut, kun minä yritin huudella huulet vinossa apua (vessaan, janoon, viluun, nälkään...) Kerran sain yhden ylimielisen ensiapuhoitajattaren pysähtymään sen verran, että hän suihkaisi suuni täyteen jonkinlaista kostutusainetta ja auttoi minut vessaan. Peitonkin hän lupasi toimittaa, mutta menikin työtovereittensa luo tiskin taakse glögille ja piparille juttelemaan lähikuukausien matkasuunnitelmista. Kaikki me potilaat kuulimme kaiken heidänkin puheistaan, eivät ne verhot ime ääntä. Turuus ei blogei pelät, hei.

Toimenpiteitä sen sijaan pelätään. Liian nuoren näköinen lääkäri lähestyi ja ilmoitti olevansa valmis selkäydinpunktiooni. Sopertelin, missä semmoinen tehdään... leikkaussalissako? Ei, virnisti hän, vaan tässä. Minun piti vain olla ihan liikkumatta, koska toimenpide on vaarallinen. Ja esiin astui hoitaja JÄTTIMÄISEN ruiskun kanssa, se piti nyt tunkea liikkumattoman olemukseni läpi selkäytimeen! Hyvät hyssykät, minähän tärisen pelosta, nälästä, janosta, väsymyksestä ja inhosta.

Kun oikein anoin jotain rauhoittavaa, paikalle tuli hyvin äkäinen ja hyvin vahva hoitajatar, ja kolmeen pekkaan henkilökunta sai niskuroivan kehoni väännettyä mutkalle ja pidettyä paikoillaan. Mutta kuulisitpa, rakas lukija, sen mitä minä nyt kuulin: oman nahkani ja rustojeni rutinan sen suuren ruiskun edetessä, lirinän sen täyttyessä...

Ja, kuinka turkulaista, jouduin vielä riitelemään Kirurgi nro 4:n kanssa sen lääkkeenlorotusputken asentamisesta. Minä inhosin edelleen neuloja, piikkejä, lihanleikkuuta, verta, sideharsotuppoja - ja halusin olla ihminen, en lääkkeenlorotuksen kohde.

Jankutimme aikamme, sillä Tämä Kirurgi halusi myös tehdä toimenpiteen paikallispuudutuksessa, ei se satu yhtään, ja hän halusi todistaa minulle että se menee ihan hyvin. Olen oikein ylpeä itsestäni, että sain hänet torjuttua. Tulppa kaulassa kulkeminen ei ole ihmisarvoista. Ja sitä paitsi , kuten pian kuulisimme, antibiootin lorotus minuun kolme kertaa vuorokaudessa oli yhtä turhaa kuin olin uumoillutkin.

Minut siirrettiin käytävälle (yhä viluisena, nälkäisenä, janoisena, suu roikkuen ja kuivana) odottamaan tuntikausiksi kuljetusta takaisin Paimioon.

Ne tunnit vietin kuunnellen vartijan nalkutusta jonkinlaiseen selliin suljetulle narkkarille. Joka kerta vartijan askelten loitotessa narkkari kalisutteli kahleitaan, paiskoi tuolia lattiaan, ja sai pavlovinkoiran palaamaan. Sitten taas nuhtelua ja nalkutusta turuuks, poistuminen, ja sama uudestaan. Narkkarille kävi kiljumassa pari muutakin turhautunutta, peli jatkui kun minut viimein tultiin hakemaan. Paluumatka Paimioon alkoi.
Perillä hoitajista kilteimmät tekivät minulle voileipiä ja toivat hedelmänkin. Tee poltti suuta, mutta lämmitti sentään.

Ei meningiittiin eikä enkefaliittiin viittaavaa, kertoivat testien tulokset. Mutta jälleen kerran... pahempaa oli edessä. Pian olisin jälleen ensiavussa.