Yhtäkkiä sairaalassa eli Asioiden Hoitamisen Mahdottomuudesta

Olin sairaalaan joutuessani yksineläjä. Lähdin yhtäkkiä, arvaamatta lainkaan reissuni kestävän kaksi ja puoli kuukautta. Itse asiassa kesti lähes vuoden ennen kuin avasin kotioveni. (Näkyluokkaa: ovelta näkyi suoraan olohuoneeseen, jonka tavarat oli kasattu keskikesäiseksi juhannuskokkomaiseksi asetelmaksi. Vieressä törötti VALTAVA musta jätesäkillinen jotain. Viherkasvit olivat venähtäneet metrin. Ikkunat oli vaihdettu, uusine sälekaihtimineen kotini oli entistä hienompi.)

Ikkunaremontti oli yksi niistä asioista, jotka olin painanut  mieleni taka-alalle. Tiesin, että se oli tulossa, mutten ollut lukenut taloyhtiön lähettämää kokouspöytäkirjaa. En ollut jaksanut.

Nyt mietitytti, miten sairauspäivärahalla sekin remppa maksettaisi. Ja miten siivouksesta selvittäisi, olohuoneen matot olivat uurtuneet täyteen remonttimiesten jälkiä, kämpässä oli vuoden pölykerros. (Onneksi kukat kastellut Rouva Talonmies oli tyhjentänyt roskiksen ja jääkaapin.)

En ymmärrä, miten muut vastaavassa tilanteessa selvittävät terveen ihmisen arkirumban. Rouva Talonmies tyhjensi aluksi postilaatikkoni, soitti sitten ja ihmetteli mitä tekisi laskuille sun muille. Lähetti kerran kuorellisen sairaalaan, sitten käänsin postini tulemaan suoraan osastolle - varmasti ainutlaatuista. Tilasin pankistani maksupalvelukuoria ja makselin mitä jakselin. Nettiä tai autoveroa en hoksannut pistää katkolle, vaikka autoni seisoikin autoliikkeen parkkipaikalla koko talven. (Se oli jäänyt salolaisen sairaalan pihaan, josta sisarentyttäreni ex-mies pikkuveljineen kävi pääkaupunkiseudulta asti tekemässä siirron - ihan uskomatonta.)


Välillä kävin puolikuolleena kuiskien neuvotteluja oppisopimuspaikkani kohtalosta tai kerroin työnantajalleni, etten vieläkään tiennyt kuinka pitkä sairaslomani olisi.


Entäs pienemmät jutut: olin liikkeellä ilman hammasharjaa, kunnes sisareni (joka kävi  vuokseni pääkaupunkiseudulta Turussa/Paimiossa asti usein) toi minulle harjan. Pian se putosi vessanpönttöön ja jouduin taas raapimaan kipeitä ikeniäni sairaalan huonoilla harjoilla. Vaatteeni jäivät aluesairaalaan, kun minut siirrettiin Turkuun. Vaatteiden tuontipalvelua sairaaloiden välillä ei ollut, mutta onnekseni naapuripedin tytön vanhemmat olivat Salosta - seuraavana päivänä he toivat ne minulle. (Ihmiset ovat välillä hirmuisen hyviä.)

Kuten kissanhoitajani. Mutta se olkoon eri tarina.