perjantai 28. tammikuuta 2011

Tuberkuloosi Ei Ole Leikin Asia!




  
Solunäytteeni tulkitiin siis tuberkuloosiksi. Oi boi, kuinka paljon turhaa työtä tuloksen vahvistamiseksi tehtiinkään! Verinäytteitä, virtsanäytteitä, ulostenäytteitä, nivusen haavan eritteestä kaavittuja näytteitä, yskösnäytteitä (kun ei yskittänyt, hoitaja ilmoitti, että ”hänellä on keinot saada minut yskimään” – olin siis yskimästä-kieltäytyjä!). Tehtiin kaksi uutta keuhkobiopsiaa, tällä kertaa letkua nielemällä. Mietiskelykokemus auttoi, osasin keskittyä hengittämiseen kivun ja inhottavuuden sijaan. 

Vaikka mikään 14 eri testistä ei vahvistanut tubiepäilyjä, jouduin lääkitykselle.

Ja se menee näin: klo 11 ilmestyi hoitaja lääkkeineni. Hän valvoi, että nielin kaikki kahdeksan pilleriä, tablettia jne. Ja sitten hän pisti vielä piikin.

Koska en parantunut vaan pahenin, aloitettiin myös vahva antibiootti jälleen, tiputuksena, kolme kertaa päivässä. Tulehdusarvoni olivat yhä käsittämättömän korkeat, tuumori kasvoi yhä. Olin kuumeessa joka yö, lakanani liimautuivat selkään enkä pystynyt liikkumaan koska käsiä särki niin kovasti. Jos jaksoin nostaa kättäni soittokellolle tai yökkö kurkisti tarpeeksi pitkälle kuullakseen, sain vahvaa kipulääkettä. Vähän ennen joulua alkoi kolmoishermosärky, kasvojani särki käsittämättömän kovaa joka yö.

Maksani ei kestänyt tubilääkitystä, joten sain siitä tauon. Olimme sopineet, että saisin kaksi vuorokautta vapaata jouluksi, jotta pääsisin näkemään suloisesti raskaana olevaa miniääni ja poikaani, tulevaa isää. Olin niin heikossa kunnossa, että peruin joulumatkan. Kuiskasin veljelleni puhelimessa, etten uskonut että tästä voisi selvitä.

Minut talutettiin vessaan ja kuskattiin pyörätuolilla suihkuun. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden joku pesi minut. Hirveän epämiellyttävää – miten voi olla aikuinen, kun ei kykene pitämään huolta itsestään? Siksi sairaat varmaan taantuvatkin.

Joulu sairaalassa alkoi mainiosti: kynttilät syttyivät Aallon kauniin rakennuksen ikkunoihin ja hoitajien kuoro lauloi joululauluja. En tosin pystynyt nauttimaan niistä, koska olisin tarvinnut apua vessaan päästäkseni... Mutta hieman myöhemmin ilmestyi tonttulakkipäinen hoitaja tuomaan herkkuja, ja dekkarikin oli kesken, oli joulu.

Vähänpä tiesin tässä vaiheessa: jouluyön viettäisin jälleen ensiavussa.









































































torstai 27. tammikuuta 2011

P/Sotilas eli Yön Kauhuja



Olen käynyt Paimion parantolassa ennenkin. Kun olin Paimion kansalaisopiston päätoiminen kieltenopettaja, ranskan ryhmäni opiskelija esitteli meille Alvar Aallon suunnitteleman sairaalan, kulttuuriperintökohteen ja työpaikkansa. Oli surullista tavata hänet myöhemmin, minä sairauden vammauttamana, askarteluhuoneen muiden reppanoiden keskellä.

Paimion parantolassa eli TYKSin keuhko-osastolla opin vihdoin potilaan roolin.

Kaikkia tervehditään, laitosapulaisten kanssa keskustellaan sairaalan ulkopuolisesta elämästä (säästä, harrastuksista, kampaajista...), perushoitajien kanssa ei keskustella, he ovat kiireisiä – omalle sairaanhoitajalle voi kertoa miltä oikeasti tuntuu. Lääkäreille ei kannata kertoa kuin oleellisin, mahdollisimman pelkistetysti. Kysymyksiinsä saa vastauksen lääkitysmuutoksen muodossa parin päivän sisällä.

Paimiossa minut eristettiin. Sain antibioottia suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa, ja vatsani oli löysä. Kerroin sen rehellisesti ja jouduin eristykseen. Pottatuoli ainoana seuranani. Yäk potenssiin..

Kun vapauduin, mietin oliko vapaus sen parempaa: osaston kaksi wc:tä olivat olleet yhteiskäytössä 1930-luvulta, ja haju oli sen mukainen. Kolmatta, uudempaa säästeltiin mystisesti vaikka sairaalaa oltiin ajamassa alas. Käytävillä hiihteli kalpeita, heikkokuntoisia keuhkopotilaita, öisin sairaalajalkineiden suhinan korvasi hengityslaitteiden voimakkaampi suhahtelu.

Ja ruoka! Laihduin nopeasti neljätoista kiloa! Vaikka voita ja sokeria oli tarjolla jatkuvasti! Huolimatta jokapäiväisistä pullista ja jälkiruuista!
Voin yhä huonommin. Tuumori keuhkoissani kasvoi koko ajan. Minut lähetettiin jälleen Kirurgi 3:n luo Turkuun, leikkauspöydälle. 

Mediastinoskopia oli täysin turha. Kasvain oli niin hakalassa paikassa, että vaikka ”preparoidaan pitkään trachean takana, oesophagus preparoituu esiin, samoin muutama keskikokoinen vena ja arteria samoin nervus laryngeus recurrens dx”, ei kunnon solunäytettä saada.

Ohutneulabiopsiassakin olin jo piipahtanut. Ja kasvain vain kasvoi.

Mutta sitten! Ohutneulatutkimuksen tulokset tulivat!  ”Granulomatoottinen tulehdus!” Koska olin entisessä tubiparantolassa, tulos tulkittiin tuberkuloosiksi. Ja sitäpä lääkitäänkin järeästi!

Kauhunhetkiä eli Vihdoinkin Verta ja Suolenpätkiä