keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Eka kerta ensiavussa



Korvalääkäri  nro 2 soitti minulle. Olin saanut häneltä yllättäen kahden viikon sairasloman ja lupauksen pikalähetteestä aluesairaalan ensiapuun. Nyt oli aika lähteä. Taksilla.

Kukkien kastelu? Kissan hoito? Kuinka noin vain voi lähteä ensiapuun? Eikö sinne mennä jos on ongenkoukku peukalossa tai puukko kylkiluiden välissä? Hämmennyksissäni ryhdyin pyykkäämään. Tutisutti ja hikoilutti. Kun pääsin pyykkituvasta kotiin pitkäkseni, mittasin kuumeen. 39,5. Soitin rouva talonmiehelle ja sitten taksin.

Ystävällinen taksinkuljettaja  totesi minun olevan sairas, kuljetti aluesairaalan ambulanssirampille ja lähes talutti minut sisään. Kassinkin kantoi. Eikä siinä kassissa ollut edes hammasharjaa.

Goalta karanneen näköinen nuppupää lääkäri kyseli äkäisesti, miksi tuloni oli kestänyt niin pitkään. Selitä siinä sitten kissanhoitohuolesi... Sitten sainkin ylleni ensimmäistä kertaa sairaalavaatteet, ohueksi kuluneen mutta vastaavasti tilavaksi virttyneen ja ihmisyydestä ison osan nielaisevan univormun. Tosin niin kauan kuin sen saa pitää sen yllään, kaikki on hyvin...

Mutta pian: ”Verinäytteitä!” Ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa.

Odottelin kylmästä ja jännityksestä täristen, kunnes nuppupää ilmestyi kertomaan, että minusta oli otettu CRP:n ja muiden rutiininäytteiden lisäksi myös HIV ynnä muita ”huonon onnen” testejä. Ah-ha. Asian sulattelua oli kulunut noin puoli minuuttia, kun alkoi tapahtua.

Paikalle saapui Kirurgi nro 1 Dolce&Gabbana -sankaisissa laseissaan – ja minun oli laskettava housut kinttuihin. Kirurgin kasvot vääntyivät inhosta. Kiitos potilaiden puolesta, rouva.

Keskusteltuaan hetken alapääni ylitse lääkärit ilmoittivat, että paiseeni oli nyt ns. musta haava, ja sen voisi poistaa pienellä kirurgisella operaatiolla, jäädyttämällä. Itkeä pirautin kauhusta. Lääkärit poistuivat, ja hetken kuluttua minulle tultiin kertomaan, että voisin vaikka lähteä kotiin.

Olin  jälleen ällistynyt, kerta kaikkiaan. Sanoin olevani hyvin huonossa kunnossa. Samassa minut päätettiinkin ottaa ”sisään”. 

Pian olisin ensimmäistä kertaa sairaalassa, sitten ensimmäistä kertaa leikkauspöydällä. Sairaalasta pääsisin kahden ja puolen kuukauden kuluttua.

1 kommentti:

  1. Toisille lukijoille tiedoksi, minullakin on tuo sama tauti - toki eri vaikeusaste ja taiteellinen vaikutelma, mutta silti sama vene keikuttaa.

    VastaaPoista