maanantai 7. helmikuuta 2011

Jouluyö ensiavussa eli Narkkari Kalisuttaa Kaltereitaan



Rakas potentiaalinen lukijani, aikaa on vierähtänyt viime postauksestani, mutta olen tässä välillä viettänyt laatuaikaa sytostaattitiputuksessa ja sen jälkeen uskoutunut laskiämpärille. Ja ensiavun unohtumaton joulu saa mahan kääntymään ihan muistotasollakin...

Ja se taas menee näin. Illalla, piparin ja iltateen aikaan, alahuuleni väpätti oudosti. Hetkeä myöhemin, hampaita harjatessani, se väpätti oudommin. Vaikka oli sairaalan joulu, ja hiljaista monien kotiutusten ansiosta, en pillittänyt yksin huoneessani ikävästä, vaan koska jotain  liian outoa oli tapahtumassa.

Pakko kertoa hoitajalle, joka kutsui paikalle päivystävän lääkärin.  Suupieleni oli romahtanut, en pystynyt ilmeilemään enkä puhumaan selvästi. Päivystävä lääkäri oli tuntematon, maantienvärinen polkkatukka harotti ja viiden sekunnin analyysini on, että hän oli naimaton, turhautunut ja täyskyllästynyt työhönsä. No, viidessä sekunnissa kävi selväksi, ettei hänkään pitänyt minua järin hohdokkaana. 

Hän lähetti minut kauhuja kohti: ambulanssilla TYKSin ensiapuun, koska epäili tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja halusi otattaa selkäydinnestenäytteen ja asennuttaa minuun "subclaviakanyylin" - käytännössä röörin kaulalle, jotta olisi helpompaa saada ne kolme kertaa vuorokaudessa annosteltavat, tehottomat antibiootit helpommin perille. Käsivarsieni särytkin saattaisivat helpottaa...

Kiljuin vastalauseita. Hän kysyi olenko jo kauankin ollut ahdistunut.

Hoitajat ja päivystävä lääkäri olivat jo teettäneet minulla kaikenlaisia testejä todetakseen, onko päässäkin pipiä vai vain kasvoissa. Sama touhu jatkui ensiavussa, mutta alun tohinan jälkeen minut jätettiin rauhassa kärsimään janosta, nälästä ja vilusta. Siinäpä verhojen läpi kuulin yhtä sun toistakin naapuripotilaiden henkilökohtaisimmista asioista - mutta ihme kyllä kukaan ei kuullut, kun minä yritin huudella huulet vinossa apua (vessaan, janoon, viluun, nälkään...) Kerran sain yhden ylimielisen ensiapuhoitajattaren pysähtymään sen verran, että hän suihkaisi suuni täyteen jonkinlaista kostutusainetta ja auttoi minut vessaan. Peitonkin hän lupasi toimittaa, mutta menikin työtovereittensa luo tiskin taakse glögille ja piparille juttelemaan lähikuukausien matkasuunnitelmista. Kaikki me potilaat kuulimme kaiken heidänkin puheistaan, eivät ne verhot ime ääntä. Turuus ei blogei pelät, hei.

Toimenpiteitä sen sijaan pelätään. Liian nuoren näköinen lääkäri lähestyi ja ilmoitti olevansa valmis selkäydinpunktiooni. Sopertelin, missä semmoinen tehdään... leikkaussalissako? Ei, virnisti hän, vaan tässä. Minun piti vain olla ihan liikkumatta, koska toimenpide on vaarallinen. Ja esiin astui hoitaja JÄTTIMÄISEN ruiskun kanssa, se piti nyt tunkea liikkumattoman olemukseni läpi selkäytimeen! Hyvät hyssykät, minähän tärisen pelosta, nälästä, janosta, väsymyksestä ja inhosta.

Kun oikein anoin jotain rauhoittavaa, paikalle tuli hyvin äkäinen ja hyvin vahva hoitajatar, ja kolmeen pekkaan henkilökunta sai niskuroivan kehoni väännettyä mutkalle ja pidettyä paikoillaan. Mutta kuulisitpa, rakas lukija, sen mitä minä nyt kuulin: oman nahkani ja rustojeni rutinan sen suuren ruiskun edetessä, lirinän sen täyttyessä...

Ja, kuinka turkulaista, jouduin vielä riitelemään Kirurgi nro 4:n kanssa sen lääkkeenlorotusputken asentamisesta. Minä inhosin edelleen neuloja, piikkejä, lihanleikkuuta, verta, sideharsotuppoja - ja halusin olla ihminen, en lääkkeenlorotuksen kohde.

Jankutimme aikamme, sillä Tämä Kirurgi halusi myös tehdä toimenpiteen paikallispuudutuksessa, ei se satu yhtään, ja hän halusi todistaa minulle että se menee ihan hyvin. Olen oikein ylpeä itsestäni, että sain hänet torjuttua. Tulppa kaulassa kulkeminen ei ole ihmisarvoista. Ja sitä paitsi , kuten pian kuulisimme, antibiootin lorotus minuun kolme kertaa vuorokaudessa oli yhtä turhaa kuin olin uumoillutkin.

Minut siirrettiin käytävälle (yhä viluisena, nälkäisenä, janoisena, suu roikkuen ja kuivana) odottamaan tuntikausiksi kuljetusta takaisin Paimioon.

Ne tunnit vietin kuunnellen vartijan nalkutusta jonkinlaiseen selliin suljetulle narkkarille. Joka kerta vartijan askelten loitotessa narkkari kalisutteli kahleitaan, paiskoi tuolia lattiaan, ja sai pavlovinkoiran palaamaan. Sitten taas nuhtelua ja nalkutusta turuuks, poistuminen, ja sama uudestaan. Narkkarille kävi kiljumassa pari muutakin turhautunutta, peli jatkui kun minut viimein tultiin hakemaan. Paluumatka Paimioon alkoi.
Perillä hoitajista kilteimmät tekivät minulle voileipiä ja toivat hedelmänkin. Tee poltti suuta, mutta lämmitti sentään.

Ei meningiittiin eikä enkefaliittiin viittaavaa, kertoivat testien tulokset. Mutta jälleen kerran... pahempaa oli edessä. Pian olisin jälleen ensiavussa.





4 kommenttia:

  1. Ja siellä kaikilla oli niiiiiin muu-kaa-vaa,
    voi jospa oisin saanut olla...
    Jumanklaade mikä joululahja.

    VastaaPoista
  2. Joo, olin itse kuvitellut jotain joulun ihmettä, yllätyskäännettä parempaan suuntaan esmes.
    Eniten kyllä ihmettelen sitä, että ensiavun porukka oli ihan kakkaa haukanneen oloista, ja niinä päivinä sentään ollaan töissä about 200%:n palkalla + yötyölisillä.

    VastaaPoista
  3. :D Anteeksi, vakava asia. Ei saisi nauraa, mutta... :D

    VastaaPoista
  4. Nauru on hyväksi, jos ei tikit repeä :D

    VastaaPoista