Uusi normaalini vaatii harjoitusta

Normaaliin elämään ei ole paluuta.

Yksi lause pitää sisällään paljon draamaa.

Nuorena arvostin älykkyyttä ja älyllisyyttä. Vihlovan älykkäät kyynikot olivat hienointa mitä tiesin. Sitten aloin tajuta, että kyynisyys oli ilkeään muotoon puettua pettymystä. Täydellisyyttä ei olekaan! Lyön siis epätäydellistä sanan miekalla!

Aloin ihailla käytännöllisyyttä. Kaikenlaiset kädentaitajat nousivat ennenarvaamattomaan arvoon. Ja koska itse olin pikemminkin epäkäytännöllinen älykkö, opettelin lohdukseni pieniä käytännön taitoja. Pyykin- ja matonpesua, kutomista, lehtijuttujen kirjoittamista, kasvimaan hoitoa, sauvakävelyä.

Normaali elämäni ei sisältänyt mitään kovin suurta. Kävin työssä josta pidin suuresti, olin aloittanut opiskelut pätevöityäkseni alalle, ajoin töiden jälkeen Fiskarssin kioskille istuskelemaan, poimin vattuja. Pidin mieleni hyvänä meditoimalla ja metsässä kävelemällä. Rakastin poikaani ja kissaani. Ystävyydet, kaveruudet ja it's compicated -jutut kulkivat omalla painollaan arjessa.

Kun Wegenerin granulomatoosi päätti vallata ruumiini, normaali katosi. Uusi normaali elämäni voi olla mitä tahansa paitsi tuota entistä normaalia normaalia... On aivan turha huolestua, hämmästyä, pelästyä tai kauhistua mistään.

Uusi normaali elämäni on entistäkin pienempää.

Mikäli eläkevakuutusyhtiöni Ilmarinen suo, olen semieläkeläinen eli nautin kuntoutustukea vuoden loppuun saakka – töihin en kykene, sillä jo tunnin kotityöt vaativat vastapainoksi tunnin levon. (Ilmeisesti verisuonistoni on vaurioitunut niin pahasti, että elimistö ei saa tarpeeksi happea.)

Koska en jalkojeni neuropaattisuuden ja pääni pöpperöisyyden, niin ja kuuroutumiseni, takia pysty ajamaan autoa, en ole vapaa liikkumaan minne kesämieli halajaisi. Yleisillä kulkuneuvoilla voisin ajatella liikkuvani oikein hyvänä jalkapäivänä, jollaisia on sattumanvaraisesti ehkä joka kymmenes päivä. (Paitsi että bussipysäkille on niin pitkä matka, että sinne päästyäni ja bussimatkan jälkeen olisin liian väsynyt mihinkään muuhun suoritukseen.) Voin liikkua joko Kelan kustantamilla takseilla laboratorioon tai lääkärille tai kaupungin kustantamilla asiointitakseilla – viisi reissua kuukaudessa.

Meditointi puolestaan toimii tällä lääkityksellä varsin hyvin, vajoan kooman kaltaiseen tilaan jossa voin istua oletettavasti tuntikausia. Todellista meditaatiota tuo ei kuitenkaan ole. Ja metsässä kävely – voi, sitä kaipaan. Kaipaan omia paikkojani. Metsän tuoksua, puiden puhetta. Tänään sen korvasi kissan ulkoilutus valjaissa,

tässä sinänsä rauhallisessa ja lähiöksi väljässä lähiössä, joka on metsäläismielelleni kuitenkin tiivis ja luonnoton. Ystävyyksien, kaveruuksien ja suhteiden toteutuminen tässä uudessa normaalissani on myös muuttunut totaalisesti. Näen ihmisiä hyvin harvoin, ja joukosta on pudonnut muutama, joiden tajuntaan sairauteni ei kerta kaikkiaan tuntunut uppoavan. En esimerkiksi jaksanut tsiljoonannen kerran selvittää, ettei tautini ole syöpää eikä mitään voi leikata pois, tai etten ole vieläkään varsinaisesti toipilas – jos tämän tason wegestä uskaltaa edes ikinä ajatella ”toipuvansa”.

Uuteen normaaliini kuuluu, että missaan perjantaina Maukka Perusjätkän synttärit. En voi osallistua myöskään Dharma Runiin elokuun alussa, koska en pysty juoksemaan. Enkä juuri kävelemäänkään. Enkä edes kolmipyöräilemään – vaikka pihalla seisoo ihana oranssi kolmipyöräinen, en vielä jaksa pitää sitä tiellä. 

Uuden normaalin elämäni tapahtumapaikka on siis pääasiassa sukulaisteni talon apulaisenhuone. Olen nyt 53-vuotias, ja minun pitäisi osata elää yksinäisen, liikuntarajoitteisen, kivuliaan vanhuksen elämää. Mistä tähän saa sisältöä?