perjantai 14. lokakuuta 2011

Kun mummu kuulolaitteen nielaisi

Meillä on keittiöremontti. On yhä, mutta sinä päivänä kun tämä tapahtui keittiön kohdalla oli seinät, katto ja vastavalettu lattianpohja. Kaapit, liesi ja uuni olivat kaatiksella. Ruokaa ei siis saanut (eikä saa nyt viikon kuluttuakaan, tai siis toimiihan mikro tietenkin).

Sinä nimenomaisena päivänä vietin aikaa Jorvissa. Ensin tietty sitä samaa vanhaa odottelua, sitten tapaaminen oikein hyvän sydänlääkärin kanssa. Nyt sitä jo nirsoilematta riisuu itsensä ja käy paperin päälle makaamaan... No, mutta tämä ei ollut nyt sellainen tarina. Lääkärin jälkeen raisu kohtaaminen laboratoriossa - Wegeneriin liittyvä nenän bakteerinäyte oli kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin, mutta tämä tarina ei kerro siitäkään - ihmeellisen aloitteellinen ja riistäytymishaluinen tarina. En ehtinyt sitten fysioterapiaan, mutta sekin on ihan eri juttua. Menimme suurperheellä syömään pizzaa, joo, paluu oikeaan suuntaan, keittiötähän ei ollut. Kävimme ensin rautakaupassakin, ja se liittyy tähän niin että pizzapaikasta palattuamme olin sateen kastelema, täpötäysi ja umpiväsynyt.

Kaivoin kostean kuulopavun korvastani, laitoin sen dosettini päälle ja avasin teeveen. Katseltuani hetken unettavaa kiinteistökuningatarta muistin, että päivän vitamiini- ja magnesiumsatsi oli ottamatta.

Hulautin koko pillerikasan kämmenelleni ja huitaisin suuhun, vettä päälle ja riuska nielaisu.

Seuraavan tunnin etsinkin sitten kuulolaitettani kaikkialta. Vaikka papuni on mittojen mukaan minulle teetetty, sain sen ilmaiseksi HYKSistä. Perään tuli kirje, jossa kerrottiin pavun olevan HYKSin omaisuutta ja muistaakseni noin 600 euron arvoinen.



Kuulopapuni oli vasta käväissyt huollossa. Nyt, kun oli aika ilmeistä että se oli mahassani, jouduin ankaraan eettiseen kisaan itseni kanssa: olisiko minussa naista viedä muina miehinä papuseni huoltoon taas...

Syytän kaikesta tätä:


Näin hyvin doupattuna lie turha pohtia syvempiä syntyjä. Kakkaa ei tällä kertaa tarvinnut kaivella, siivoilu riitti. Sängyn alla se papu piileksi, samoin kolme cashewpähkinää ja noin puoli kissaa karvoissa mitattuna.

4 kommenttia:

  1. Tuota ei olisi enää paremmaksi voinut pistää muuta kun, että olisit sitten tunkenut vahingossa cashew pähkinän korvaasi :))

    VastaaPoista
  2. Vielä on seikkailuja edessä... Ihan varmasti tuokin tapahtuu jonain päivänä. Jos vanhainkoti-ikään ehdin, kuljen pähkinät korvissa ja hoen, ettei nää kuulolaitteet toimi :)

    VastaaPoista
  3. Olipa hyvin kirjoitettu... Mä täällä jo kauhistelin laitteen masuun joutumista... Mikä muuten tarkalleen on kuulopapu? Onko se jonkinlainen kuulolaitteen "lempinimi" vai onko se ihan oikeasti "kuulopapu", jos millainen?
    Kuulojutut kiinnostaa, koska itse olen otosklerootikko ja kuulokojetta käytin viime talvena ennen ensinmäistä leikkausta. Eilen olin toisessa leikkauksessa.

    Tuo Vege on kyllä melkoinen tauti ja postausta Fb-ryhmäläisistä lukijessa tuli taasen todistettua miten erilaisia ihmiset ovat ja miten liian usein sairastunut ihminen jätetään ja etsitään terve tilalle.

    Itse olen sokko ja joskus vuosia sitten kirjoittelin netissä jonkun miehen kanssa, jolle sokeuteni selvittyä kirjoitti "Vaikutat tosi mukavalta, mutta mä etsin täydellistä, tervettä naista. En halua mitään vajaakuntoista elämääni." Satuttihan se, mutta olipahan tyyppi ainakin rehellinen...

    Voimia, jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
  4. Hepa, kiitos kommentoinnista _ mulla on lukija, kivakiva!

    Kuulopapu on lempinimi mun pikkuiselle kuulolaitteelleni, joka siis tungetaan kokonaan korvan sisälle. Oranssilla pohjalla on kuva "pavustani" ja cashewpähkinästä.

    Tuo mun kuulolaitteeni tehtiin mittojen mukaan elikkä korvasta otettiin muotti ja papu tuli sitten Saksasta ehkä kuukauden kuluttua.

    Se ei kuulemma sovi kaikkein huonokuuloisimmille. Multa Wege söi tärykalvot, ja toiseen korvaan tehtiin leikkauskin granuloomakudoksen poistamiseksi.

    Joo, tuosta ihmissuhdeasiasta olen itsekin ihan sekaisin: kun kuulee, että olet ihan sama ihminen kuin ennenkin, sairaudesta riippumatta, ja tietää muuttuneensa hurjasti, niin etteivät vanhat kaverit edes tunnista, on aika vaikea taiteilla siinä välimaastossa. Ja lähimmät ihmiset eivät taida hyväksyä muuttumistani kroonikoksi :)

    VastaaPoista