maanantai 15. huhtikuuta 2013

Katso totuutta




Kielletty aihe.

Ahdistus siitä, että on pakko jatkaa elämää. Sellainen suppilontapainen humahdus, jonka kautta luiskahtaa, huimaavasti pyörähtää, täydellisen synkkään paskatunkioon.

Intian lapsiorjat ovat tehneet vaatteeni. Afrikka on ryövätty. Lähi-Itä ei suostu elämään rauhassa. Persut ovat ällöttävän typeriä. Eurooppa hajoaa ilman heitäkin. Maailma hukkuu paskaan.

Ne, joilla on helppo elämä, elävät valheessa. Suomukset silmillä, leivos suussa. 

Sillä aikaa kun minä taistelen pitääkseni typeräksi ja tarpeettomaksi muuttuneesta elämästäni kiinni, Etelä-Eurooppaan tulvii nälkäpakolaisia, joista moni katoaa matkallaan jäljettömiin. Afrikassa kuolee lapsia yksinkertaisempien lääkkeiden puutteeseen kuin ne, joita vihansekaisesti tungen elimistööni. Etelä-Amerikassa sairaat marssivat kaduilla tullakseen näkyviksi. Eikä Pohjois-Korea ole ainoa aivopesula.

Vaikka tiedän olevani etuoikeutettu, ahdistus kietaisee tiedon usvaansa ja vääntää minusta elämänhalun.

Välillä taistelen, koska taistelemisen mahdollisuus on annettu. On lääkärit, on lääkkeitä. Välillä vihaan sitä, miten lääkkeet sumentavat minut. Ja lopulta olen väsynyt ja kyllästynyt siihen, että toipumista ei ole, paranemista ei ole. 

 Ahdistus. "Sinä olet vahva taistelija." "Sinä selviät tästäkin." "Koeta löytää jotain positiivista ja tarttua siihen." Ahdistus. Ahdistelua. Ahdistus. "Ne, jotka luovuttavat, ne eivät selviä. Mä olen niin monta kertaa nähnyt sen."

Mitä tehdä... Sanat jostain kaukaa ulkopuolelta jäävät pelkiksi sanoiksi. Tämä ahdistus ei johdu pelkästään pahistaudista eikä sen aiheuttamista vaurioistakaan.

Tämä ahdistus on elämän mittainen matka läpi järkytysten.

Olemme pilanneet kaiken.

 

5 kommenttia:

  1. Kommenttini ei nyt kyllä osu oikein tähän tekstiin, mutta kirjoitan kuitenkin.

    Etsin viime yönä lisää tietoa potilaani taudista ja löysin blogisi, aloitin lukemisen alusta. Jatkoin tänä yönä ja luin loppuun asti. Ja kyllä olen pyrkinyt hoitamaan potilaani siinä sivussa niin hyvin kuin suinkin, ovat olleet kovin rauhallisia ja sikeä unisia (on tehnyt ihan pahaa herätellä kääntämään kylkeä).

    Blogisi herättää paljon ajatuksia. Alun tekstit ovat karua luettavaa. Työssäni olen nähnyt ja kuullut todella karuja tarinoita ja tämä on kyllä yksi niistä. Monesti ollaan pohdittu sitä miten lääkäreille pitäisi antaa koulutusta ihmisten kohtaamiseen ja meille hoitajille paljon enemmän ja paljon hövelimmin työnohjausta, ettei meistä tulisi kyynisiä, kylmiä ja kykenemättömiä. Joskus hävettää kun potilaan ja omaisten kanssa jutellessa vierähtää kyynel poskelle, mutta pidän sitä kuitenkin parempana kuin sitä että en kestäisi kohdata potilaan ja omaisten hätää ja kuunnella ja jakaa tilannetta. Minulle on tärkeätä ehtiä käymään lääkäreiden puhumat asiat ihmisten kanssa läpi, jotta he ehtisivät ymmärtää ja saisivat kysyä ja tarkentaa, jos en tiedä menen häiritsemään tohtoria.

    Kiitos blogistasi, se on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Blogisi saa myös monia kysymyksiä heräämään, koska kaikkea ei kerrota kronolokisesti ja paljon juttuja jää kokonaan pois. Tämä oli antoisa ja opettavainen lukukokemus. Aion palata myöhemmin kurkkailemaan blogiasi. Suuri kiitos tästä!

    Maija

    VastaaPoista
  2. Kiitos oikein paljon palautteesta! Osa tuosta mun sairastamiskokemukseni rajuudesta johtuu varmaan siitä, etten ollut yhtään valmistautunut tähän kaikkeen. En tiennyt sairaaloiden rutiineista enkä päiväjärjestyksestä, en ymmärtänyt (maisterin papereilla), mitä mulle puhuttiin ja mitä oli tapahtumassa. Monta värinkäsitystäkin on ollut matkassa mukana, ja olen ne kirjoittanut niinkuin aikoinaan ne asiat tulin ymmärtäneeksi.

    Mieleeni on jäänyt eräs yöhoitaja, joka jutteli minulle sairaudestani ja tsemppasi. Yhdelläkin henkilöllä voi olla iso vaikutus.

    Paljon tsemppiä työhösi!

    VastaaPoista
  3. Hei Päivi,

    Minäkin päädyin nyt aamuyöstä lukemaan sun blogia, kun en saa nukuttua kortisonejen takia. Kirjoitat hyvin ja tärkeistä asioista!

    Googletin sanaa "vaskuliitti" ja sun blogi oli heti viiden ensimmäisen blogin joukossa.

    Hienoa, että myös terveydenhuollon ammattilaiset ovat löytäneet tämän blogin. Teette tärkeää työtä ja vaskuliittipotilaana osaan arvostaa sitä. Empaattinen katse, kosketus ja hymy tai se poskelle vierähtävä kyynel voi merkata valtavasti potilaalle. Minä olen kohdannut 4-vuoden sairastamisaikanani monia, monia lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Päällimmäisenä on kuitenkin jäänyt positiivinen kokemus sairaanhoidosta.

    -Inkeri

    VastaaPoista
  4. Korjaus vielä tohon edelliseen, eli kun googletin "vaskuliitti", niin blogsisi oli heti neljäs linkki (ensimmäinen blogi).

    Sitä ennen oli:
    1. Terveyskirjasto (vaskuliitti)
    2.Wikipedia (vaskuliitti)
    3. Suomen Reumaliitto (vaskuliitit)
    4. Sun blogi.

    Eli aika hyvä näkyvyys googlessa sun blogilla! Nyt kun vielä saadaan tuohon ne Suomen vaskuliittiyhdistyksen sivut!

    VastaaPoista
  5. Kiitos Inkeri,

    minullahan oli jossain vaiheessa ajatuksena kirjoittaa tämä kirjaksi, systeemillä miten se meni/ miten sen oliisi pitänyt mennä, ja se olisi pitänyt -puoli olisi ollut haastatteluilla saatua tietoa.

    En kuitenkaan halua käydä noita vuosia uudestaan läpi, joten yhdistyksen perustaminen ja vaskuliittiaiheisen sivuston luominen on terveempi, proaktiivisempi vaihtoehto,

    VastaaPoista