Mun liikuntakykyni ei parane. Mun kylkikipuni ei parane. Mun kuuloni ei parane. Mulla on edelleen nielemisvaikeuksia, 11 kuukautta tätä ongelmaa jota ei kuulemma ole olemassakaan.
Luen Lauran kirjaa, ihmetellen tuota elämänjanoa. Minulla ei sitä ole. Minulla on halu selvitä kamppailusta tunnottomien lääkäreiden kanssa, halu selvitä räkätautisten keskellä, halu saada rahat riittämään, mutta huominen on lakannut kiinnostamasta.
Elämäni on lattea, kapea luiru. Jäinen koiranpaska jalkakäytävällä, sen kohdalla kuuluu nyrpistää nenää ja väistää.
Ihan nöyrästi menen vammaisten vaunuun, kun konduktööri minut sinne osoittaa. Joskus apua saa ihan pyytämättäkin. Helppo minut on luokitella.
Joku, olisiko ollut Sirkku, ehdotti että näyttäisin ennusteille ja eläisin 80-90 -vuotiaaksi. Kamala ehdotus. Herätä, paskoa, syödä, nukkua, raahata mielen voimalla tätä raskasta kipeää kehoa eri paikkoihin. Vuosikymmeniä.
Miksi?
Anteeksi ehdotukseni. Toivon nyt vain sulle parempaa oloa. Kuulin juuri tänään tyttäreltäni, että lasteni isälle oli annettu alle 5v elinaikaa, sairastaa myös harvinaista tautia myelofibroosia. Kyllä pisti miettimmään elämän epäreiluutta.
VastaaPoistaEi olisi tarvinut pyytää anteeksi. Meillä on varmaan vain ihan erilainen ajatusmaailma, mulla tällainen vaikea ja synkkä.
PoistaOlen menossa tänään kokeilemaan nuppihoitoa, jospa se jotenkin auttaisi.
Ei elämä ole mitenkään reilua. Mullakin on ollut lähipiirissä paljon pahempia kohtaloita kuin itselläni. (Silti tuntuu, ettei mun voimat riitä sietämään tätä.)
Ja nuo meidän lapset. Harvnaisia, ikäviä geenipommeja. Toivottavasti pahisgeenit eivät ole osuneet heihin.