En ihan aavistanut tulevaa sinä päivänä, kun olin lähdössä sairaalaan ja etsin hoitopaikkaa kissalleni. Kissaihmisten kissakiintiöt olivat täynnä, kissattomilla oli astmaa, isoja koiria, kaukolomia... Yhden loistoehdokkaan sielu ei ollut toipunut hänen oman kissansa kuolemasta. Soitettuani kaikki mielestäni mahdolliset kaverit läpi siirryin hätäapuratkaisuihin.
Eläinsuojeluyhdistys ei voinut auttaa, sieltäkään ei keksitty apua tällaisiin tilanteisiin. Hätäni alkoi olla jo niin suuri, että ajattelin vakavasti kissan lopettamisenkin olevan parempi vaihtoehto kuin sen jättäminen yksin asuntooni, vaikka Rouva Talonmies varmasti ruokkimisen hyvin hoitaisikin.
Päätin keittää kahvit ja miettiä vielä kerran. Ennen sitä soitin vielä työpaikalleni. Ehdin kertoa kollegalleni olevani lähdössä sairaalaan, vielä samana päivänä, kun hän laukaisi yllätyskysymyksen: "Kuka sun kissastasi pitää huolen kun sä olet poissa?" Ääneni alkoi varmasti vähän väristä, kun kerroin etten vielä tiennyt. Hän sanoi varman tuntuisesti, että Kisse voi tulla heille. "Mutta mä en tiedä, kuinka kauan mä joudun olemaan siellä, ja miten vakavaa tämä on..." Varman oloisesti H sanoi, että heille mahtuu kyllä yksi eläin lisää, ja kertoi huolettoman tuntuisesti koiristaan, talli- ja sisäkissoistaan ja hevosestaan. Että kyllä joukon jatkeeksi vielä yksi sopisi.
Nyt huokasin pitkän, värisevän helpotuksen huokauksen. Koska en jaksanut enää ajatellakaan vieväni kissaa oman metsäni siimeksestä hänen metsänsä siimekseen ja sitten hommautuvani sairaalaan, hän käytännön ihmisenä ratkaisi tämänkin asian. Hän oli aamuvuorossa, mutta iltavuoroon oli tulossa eläkeläisrouva meidän kylältä. Hän voisi lähteä reippaasti etuajassa, hakea Kissen ja viedä H:lle. Hänellä oli navigaattorikin - eihän metsiemme siimeksiin muuten kukaan löytäisi.
Ehdin haalia kokoon hieman kissanruokaa ja etsiä kantokopan. Huolestuneen kissan tunkeminen koppaan oli kuumeiselta kova suoritus, mutta onnistui. Sitten olinkin niin hermona, että menin taakkoineni ulko-ovelle odottamaan. G saapui, näin että asuinpaikkani oli yllättänyt hänet.
Asuin rumaksi rapistuneen vanhan kaivoksen vieressä, mutta rakastin Outokummun 1948 rakennuttamaa, W.G. Palmqvistin suunnittelemaa kotitaloani. Kisse Häkkiselle olohuoneen ikkunasta takametsään johtaneet kissanportaat olivat kuin paratiisin portti: paratiisistaan hän raahasi suoraan olohuoneeseen kaikenlaista fast foodia (kuten sänkyni alle pakenevia pienjyrsijöitä) ja raakaruokaa (kuten murhattuja vaan ei mureutettuja paisteja, joiden taidokas heittely olohuoneessa olisi vaatinut enemmän ihailua kuin sille soin).
Merkillinen yhteensattuma on, että kävimme tämä viikonloppuna suvun kesken katsomassa Kallion kirkon alttaritaulua ja krusifiksia. Ne ovat suvun taiteilijan, isoenoni Hannes Autereen veistämät.
Merkillisyys? No tässä. Olin asunut aijalankodissani jo pitkään, ennenkuin sen suunnittelija edes selvisi. Ja yhtäkkiä kuulin, että isoenoni ja W.G. Palmqvist olivat tehneet yhteistyötä Mäntän kirkon suunnittelussa.
Onko yhteensattumia olemassa? Jaa-a. Ainakin tuona surkeana päivänä työpaikallani puhelimeen vastasi H, joka epäröimättä otti huostaansa Kisse Häkkisen.
Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua entinen kotini oli myyty, minulla biologinen lääkitys veressä, asuin sisareni talon palvelijanhuoneessa, ja uskaltauduin hakemaan Kissen takaisin. H luopui kiihkottomasti, jäihän hänelle vielä viisi kissaa, kaksi koiraa ja hevonen...
Minulle Kisse on erityinen. Aikanaan metsästä tulleelle ja kodittomaksi arvellulle kissalle ei löytynyt omistajaa, vaikka kauppojen ilmoitustauluilla etsittiin. Kisse ja minä ehdimme kiintyä toisiimme kovasti, taistella kyykäärmettä vastaan (aina kun ripustin pyykkiä ulos, Kisse tuli kiusaamaan - minun täytyi heitellä sille käpyjä - mutta kerran perässä luikerteli sähisevä kyy pää pelottavasti koholla - Kisse oli asianmukaisesti lumoutunut, mutta minä juoksin hakemaan rautalapion, iskin sen Kissen ja käärmeen väliin ja sieppasin lumotun, raapivan kissani ja tungin sen olohuoneen ikkunasta sisään), odotella vuorotellen toisiamme kotiin, ja nukkua satoja öitä suloisesti yhdessä.
Vaikka pelkäsin olevani unohdettu, Kisse nousi jo toisena yönä vuodevaatelaatikosta vuoteeseen, säärtäni vasten nukkumaan.
p.s. W. G. Palmqvist on suunnitellut myös Bottan talon, jossa tapasin ensimmäisen mieheni, ja Mehiläisen sairaalan Helsingissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti