torstai 15. syyskuuta 2011

Ontuva saattohoito ja muita puujalkaisia




Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen latasi Hesarin mielipidesivulla, että  "kuolevan ihmisen kärsiminen on ihmisoikeusrikos". Olen samaa mieltä. Kuoleva, tai hyvin sairas, ei pysty itse vaikuttamaan ruumiillisiin kärsimyksiinsä, hän tarvitsee apua. Hänen ei pitäisi joutua edes anelemaan apua, sitä pitäisi ymmärtää tarjota. Itkettävintä ja naurettavinta mitä olen kuullut, on se että lähes kuolleelle sanotaan pätevästi, että "nää teidän kipulääkkeet on koukuttavia".





Kuulin jälkeenpäin oikein ylilääkäritasolta (lisäyksenä mainittakoon, että ihan jossain muualla kuin Terhokodissa), että olen ollut kuoleva ihminen. Kärsimykseni olivat melkoiset, onneksi mieli tekee temppujaan ja olen unohtanut, miltä se oikeasti tuntui. Wegenerin granulomatoosin edetessä elimistössäni makasin sairaalassa. Olin vikadiagnoosin pohjalta tuberkuloosilääkityksessä, joka nosti maksa-arvot vaarallisen korkeiksi, ja samalla varsinainen pahistautini kasvatti keuhkoihin suurta granuloomapesäkettä, joka vaikeutti hengittämistä. Yöt olivat kauheita, en saanut unta, kuume nousi ja laski, hikoilin (muovitetun, liian lyhyen. äärettömän epämukavan) vuoteen märäksi ja takerruin lakanoihini. Olin jossain epämääräisen tajunnan tilassa, jossa millään muulla kuin ikävällä ei ollut väliä. Olisin halunnut kuolla, jos rakkaimpani vain olisivat olleet paikalla.

En viitsi kertoa, minkä arvosanan antaisin ylilääkärille, joka eräänä päivänä - oikean lääkityksen saatuani ja kortisonin virkistettyä kehoani - marssi sisään esitelläkseen keissini mukanaan kulkeneelle nuorelle kollegalle. "Tämä rouva tässä se vielä vuodenvaihteessa teki täällä kuolemaa."

Kärsimystä sopisi poistaa paitsi saattohoitopotilailta, myös potilailta yleensä. Ruumiin ja hengen kärsimystä. Vaikka sitten eläköitymällä ennen totaalista röyhkeytymistä. Sillä minähän tunsin kropassani juuri tuon ihmisen vikadiagnoosin seuraukset. Capiche?

13 kommenttia:

  1. Saattohoitoa tarvitsevien vanhusten kohdalla ollaan kyllä menty säästöissä aivan liian pitkälle. Omakohtaisia kokemuksia on kun halusin olla Alzheimeriä sairastavan äitini vierellä viimeisen viikon. Kyseessä oli yksityinen hoitolaitos jossa oli myöskin omillaan toimeen tulevien puoli. Öisin molempia puolia "päivysti" 1 henkilö joten dementiapuolen potilaat saattoivat olla vaikka parikin tuntia keskenään. Rauhoittavaa lääkitystä oli kyllä tarpeeksi sehän on tietty. Yöllä kun näytti siltä, että äitini lähdön hetki tulee juoksin pitkin käytäviä löytääkseni hoitajan. Hän oli parempien puolella. Minulla oli puhelinnumero johon yritin soittaa-ei vastausta. Käytävällä juostessani kuulin äitini kamppailun ja olisin halunnut olla hänen vierellään. Onneksi tilanne meni sillä kerralla ohi ja hoitaja tuli pitkän tovin päästä. Niinpä olin yksin lukkojen takana osastolla dementikkojen kanssa ja kuolevan äitini kanssa.Ja paljon muutakin sattui... Hoitajat kyllä olivat enimmäkseen tosi sympaattisia ja kantoivat yöllä minulle kahvia ja syötävää ja keskustelivat lähestyvästä kuolemasta. He kuitenkin olivat aivan liian työllistettyjä koska heidän tehtäviinsä kuuluivat molemmat rakennukset, aamupalan valmistelu ja lääkkeiden annostelu seuraavaa päivää varten. Sanottakoon vielä, että paikka ei ollut pääkaupunkiseudulla. Voi kuitenkin olla hyvin mahdollista, että tällaista sattuu muuallakin säästöistä johtuen. Vähissä ovat yksityisen ihmisen keinot vaikuttaa asioihin jotka ovat mittaamattoman arvokkaita.
    kati

    VastaaPoista
  2. Onneksi sinä itse olit paikalla! Ihmettelen kyllä syvästi tuonkin hoitolaitoksen menettelytapaa - kun kerran oli ilmeistä, että äitisi poismeno oli lähellä, olisi yökköjä voinut tilapäisesti olla vuorossa kaksi! Se olisi ollut kaikille osapuolille parempi. Ei hoitajallekaan ole ollenkaan helppoa olla yksin vuorossa, kun osastolla joku kuolee. Siinä joutuu vain toivomaan, ettei kukaan tarvitse vessa-apua tai putoa sängystä, kun itse pitelee vaikkapa kuolemaa pelkäävän, murheellisen vanhuksen kättä.
    Olen ihan täysin varma, että tilanne on samanlainen joka puolella Suomea. Budjetteihin ei ole laitettu mitään tällaisten tilanteiden varalle, hintakilpailussa ei pärjää jos henkilökuntamenot ovat liian suuret.
    Joku oli ehdottanut, että Suomi profiloituisi hyvän vanhustenhoidon maaksi. Minusta se on loistoidea, varsinkin kun hoitoalan työllisyys on vakaata, suhdanteista riippumatonta - hoitsut ovat ihan yhtä kelvollisia veronmaksajia kuin paperimiehet tai Nokian alihankkijoiden työntekijätkin... Vai?

    VastaaPoista
  3. Tässäkin hoitolaitoksen esitteessä oli hienosti mainittu miten tällaisessa tilanteessa on potilaalla oma hoitaja. Todellisuudessa kuitenkin päivystävä hoitaja oli saanut ohjeen että koska potilaalla on omainen mukana toista yökköä ei kutsuta vaikka sitä väsymyksestä johtuen pyysin.
    Liian paljon sälytetään omaisen vastuulle. Esimerkiksi kysytään millaista saattohoitoa potilaalle halutaan. Asioista sen kummemmin tietämättä sanoin, että äitini varmaan haluaisi mahdollisimman luonnollisen kuoleman. Siinä tapauksessa ei nesteytetä ja koska kuolevan nielemisrefleksi loppuu ei hän saa nestettä eikä ravintoa. Ainut mitä omainen voi tehdä on kostuttaa huulia. Myös lääkitys lopetetaan yhtäkkiä. Eihän sellaista voi tietää. Diagnoosin kuolemasta teki päivystävä hoitaja. Kuunteli stetoskoopilla kun erikseen pyysimme. Ei mitään kuolemansyyntutkimusta. Omaisille tietenkin jää mieleen kysymys toimiko oikein. Kyllä omaisille pitäisi antaa riittävästi tietoa päätöksen tekoon ym. asioihin vaikka hän ei osaisi niitä pyytääkkään. Matkan varrella tuli myös ihan liian usein ongelmia lääkityksestä. Omaisethan sen parhaiten huomaavat jos joku lääke ei potilaalle sovi. Saada hoitajat/lääkärit vakuuttuneeksi siitä onkin ihan eri juttu. Liian vähän aikaa on hoitohenkilökunnalla perehtyä potilaan lääkkeisiin ja niiden yhteensopivuuksiin.
    Hyvän vanhustenhoidon maa-toivokaamme että tilanne ei ainakaan missään ole menossa huonompaan-siihen ei ole varaa. kati

    VastaaPoista
  4. Kauheita kokemuksia! Tosiaan liian paljon suuria asioita annettiin "maallikon" päätettäväksi ja sitten mielessä kannettaviksi varmaan loppuiäksi. Tuo luonnollinen kuolemahan on monella meistä ajatuksena omallekin kohdalle - mutta itse kun olen maistanut niitä tuskia, joita kroppa osaa tuottaa, olen muuttanut mielipidettä. Nytkin on kyljessä kipuklinikalta saatu lidokaiinilaastari, eipä ihan riitä meditointi hermokipuihin... Ja heikompana on niin tuskien vallassa, ettei pysty hengen voimalla niitä lievittämään. Tuo äitisi kohdalle tullut nielemisrefleksin katoaminen on mullekin uutta tietoa, tai olen varmaan kuullut mutta unohtanut. Oletan, että kehoparka huutaa nestettä, eikä kuolema ole rauhallinen...
    Lääkkeiden yhteensopivuudesta ei raida kukaan tässä maassa huolta kantaa. Kun itse valitin Prednisolonin suurta annosta puhelimessa lääkärille, vastauksena oli, että jotkuthan menevät siitä ihan psykoosiinkin - ja kun ilmaisin toiselle lääkärille pelkääväni Predin puhkaisevan diabeteksen, sain vastaukseksi, että se sitten hoidetaan, ja siihenhän auttaa ruokavaliohoitokin... Kun tuon mömmön kanssa sitten nappaa kourallisen muita lääkkeitä, voi vain ihmetellä miksi hiukset putoavat tai hiukka huippaa. Ja huom. vanhukset nauttivat vielä enemmän lääkkeitä kuin minä, vaikka itseni taas täähän esimerkiksi vedinkin.

    VastaaPoista
  5. Eipä tainneet lääkäreiden vastaukset lääkityksestä paljon huoliasi hälventää. Itse myöskin olen kortisonin ansiosta lähes menettänyt kävelykykyni. Pitkään pyysin sairaalasta lähetettä esim. reumatologille mutta en saanut. Kävinkin sitten omalla kustannuksellani Ortonissa. Lääkäri totesi kortisonin aiheuttamat vaivat ja kehotti viimeiseen asti välttämään tulehduskipulääkkeitä ja kortisonin nostoa tai sanoi, että hän itse ainakin välttäisi. Hyvää tekevänä liikuntana ehdotti allasjumppaa. Sanoi vielä, että kortisonin lasku aiheuttaa lisää kipuja mutta jos sietää kipuja kortisoniannosta nostamatta tilanne saattaa mennä parempaan päin. Kaikki tietysti riippuu tapauksesta mutta näin minulle.
    Sen verran äitini kuolemasta vielä, että Luojalle kiitos, se oli kaunis ja rauhallinen.
    kati

    VastaaPoista
  6. Lisäykseksi vielä, että Ortonin lääkäri kirjoitti kiputiloihin tavittaessa Panadol extend depottabl.665mg. Ihan hyvä kun on varalla joku kipulääke jota voi tarvittaessa ottaa ja myöskin etukäteen jos on tiedossa joku missä täytyy enemmän liikkua. Kaksikerrostabletti jossa osa nopeasti liukenevaa ja toinen osa hitaasti liukenevaa paratsetamolia. Vaikutusaika 8 tuntia.Pitäisi olla aika hyvin siedetty.
    Tästähän tuli ihan lääkemainos jospa vaikka sais vähän provisiota. kati

    VastaaPoista
  7. Todella hyvä, että äitisi sai rauhallisen poismenon. Usein varmaan voimat loppuvat niin, että sitä vain "nukkuu pois". Hyvä niin.

    Lääkityksistä sen verran, että mun kivut ovat näitä vanhoja hermokipuja jaloissa, ja niihin auttaa gabapentiini - ne eivät ole yhtään reuma- tai nivelkipujen tapaisia. Vuosi sitten, kun kortisonia laskettiin, sain nivelkipuja ja lopulta en päässyt sängystä ylös ilman ambulanssimiehiä. Kortisonin lasku ja Imuranin kokeilu yhtä aikaa eivät toimineet mulla. Imuran vaihdettiin silloin CellCeptiin, mutta se ei varmaan ehtinyt vaikuttaa. Munuaisetkin sitten alkoivat reistailla.

    Kipuklinikalla HYKSissä oli tosi kuunteleva ja keskusteleva lääkäri, ja sain kokeiltavaksi laastareita ja voidetta paikallisesti, koska keväällä puhjennut vyöruusu sattuu yhä. Onneksi on kuitenkin toivoa, että ne kivut vähenevät vähitellen.

    Kati - oletkohan muistanut pyrkiä Apilan vaskuliittikurssille. Siellä olisi ainakin allasjumppaa! Ja täysihoito!

    VastaaPoista
  8. Hyvä kun muistutit siitä vaskuliittikurssista. Pitikin sinne maanantaina soittaa mutta olin unohtanut. Mietin kyllä, että voishan sitä varmaan sinne wg-viikonloppuunkin mennä. Siinä kun on eri rahoittajat niin ne eivät ole tietääkseni riippuvaisia toisistaan.

    Täytyypä paremmin tutustua tuohon gapapentiiniin jos siitä sais apua . Kivut jaloissa ovat enimmäkseen niinkuin lihaskipuja mutta sit on kantapäissä vielä luupiikit.

    Hyvä kun tapasit ymmärtävän lääkärin. Auttaa kun joku ammatti-ihminen paneutuu asioihin. Sitä on välillä niin hukassa ja yksin näiden sairauksien kanssa.
    kati

    VastaaPoista
  9. Oletkos Päivi itse menossa tuohon vaskuliittikuntoutukseen tai WG-viikonloppuun. Sain juuri tiedon,
    että olen päässyt ko kuntoutuksiin.
    Olisin laittanut sulle sähköpostia mutta en osaa tästä lähettää..?

    VastaaPoista
  10. Siis äskeisen lähettäjä kati

    VastaaPoista
  11. Moi Kati, mä olen menossa vaskuliittikurssin "jatkoryhmään", olin jo ekat kaksi viikkoa. Wegener-viikonloppuun olen lähettänyt hakemuksen, mutten ole kuullut mitään vastausta. Jos ottavat mukaan, olen kyllä menossa.

    Mun täytyy yrittää saada tähän sähköpostin lähettämiskeino, nyt ei ole...

    VastaaPoista
  12. Soitin näistä kursseista ja tämän WG-viikonlopun ilmoittauduin samalla puhelimessa. Aiempi henkilö sanoi, että mahtuu kyllä.
    Kun tämä on Rahiksen rahoittama ei pitäisi olla riipuvainen Kelan kurssistakaan. Oletko menossa 5.12.alkavaan vaskuliittiryhmään?
    kati

    VastaaPoista
  13. Moi, ilmeisesti minäkin sitten mahdun WG-kurssille. Että siellä nähdään. Vaskuliittiryhmäni on siis jatkotapaaminen toukokuussa olleelle 2-viikkoiselle kurssille. Se jatko on marraskuussa, en nyt muista päiviä. Joulukuun ryhmä on sitten ilmeisesti seuraava, uusi ryhmä.
    Moni on hehkuttanut Apilaa kovasti, itse en ollut niin valtavan otettu ohjelmasta, mutta kyllä nyt tuntuu siltä, että harvinaisten on pakko tavata toisiaan ettei pää hajoa!

    VastaaPoista