tiistai 15. marraskuuta 2011

Katse taaksepäin vie eli dinosauriin luu

 


Kävin taas vaskuliittia sairastavien kuntoutuksessa Kangasalla. Porukka oli yleisesti ottaen paremman näköistä kuin toukokuussa - maisema puolestaan pahemman. Marraskuu.

Kotiin päästyäni sainkin sitten postia HYKSistä: edessä on kuntoutustutkimus, joka saa tulevaisuuden tuntumaan entistäkin epäselvemmältä. Pääsen tutustumaan vielä yhteen HYKSin klinikoista: neurologian kuntoutuspoliklinikkaan ja kuntoutustutkimusyksikköön. Mitä siellä tehdään? Ja miksi? No, se alkaa selvitä parin viikon kuluttua.

Kotiinpaluut ovat olleet pikku lomieni jälkeen jostain syystä rankkoja. Matkustaminen on laukkujen ja rollaattorin raahaamisesta huolimatta aina pieni hetki entistä elämää, menemistä ja tulemista oman pään mukaan. Kotona jatkuu sama sisällötön arki, johon en uskalla vielä yrittää muutosta: en pysty sitoutumaan vapaaehtoistyöhön enkä säännöllisiin harrastuksiin.

Kuntoutumiskurssilla muutama negatiivinen sana suuntaani riitti järkyttämään (muutenkin olematonta) perusturvallisuuttani sen verran, että saan pinnistellä pysyäkseni koossa. Samaan aikaan pieni  suuri unelma poksahti ja suren sitä. Ja nyt jokainen valveillaolohetki (joita on paljon) on taistelua masennusta vastaan.

Tiedän, että mietiskely (siis se sellainen, että istutaan hiljaa ja tyhjennetään mieli) helpottaisi tätä olotilaa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen vahva masennus sairastumiseni jälkeen, ja ajoittuu yhtäältä sairastumiseni kaksivuotispäivään, toisaalta martinpäivän aikaan - vuoden pimeimpään - ja kolmannelta ahdistavien asioiden yleiseen kertymiseen. Siksi koetan kestää tätä ilman helpotusta vielä muutaman päivän. En kuitenkaan kovin monta. Tunteisiinsa tutustuminen tekee hyvää kenelle tahansa, kroonistunut masennus ei ole kivaa kenellekään.  Ellei tämä ala helpottaa kroppani tottuessa 7,5 mg:n kortisoniannokseen tai jonkin mukavan sattumuksen myötä, mietiskelen. Ja ellei se auta, soitan lääkärille.

Kaksi vuotta sairaana. Olisi aika ottaa askel itsenäisemmän elämän suuntaan (vaikka kylkeni on nytkin niin kipeä, että voisin huutaa). Olen asuntojonossa, ja koska asun sukulaisten nurkissa, olen etusijalla moneen muuhun nähden. Näen unta oman pikku keittokomeroni sisustamisesta, ja viime yönä viljelin yrttejä, jopa voikukkaa, muovisissa leipomolaatikoissa pihalla. Koti.  Sana on alkanut merkitä minulle enemmän vasta viime aikoina. Ennen viihdyin paremmin tien päällä/matkoilla/töissä/tapahtumissa.

Ennen uudet kuviot, uudet maisemat, uudet ihmiset olivat elämäni sisältö, nyt koin nostalgisia hetkiä käväistessäni entisessä työpaikassani ja entisen kotiseudun maisemia katsellessani - ja jopa kuntoutuskurssipaikan maisematkin tuntuivat mukavan tutuilta. Masentuneena näkee paremmin taaksepäin. Tai ylipäänsä.

No niin, tuossa olikin sitten päivän huumoripläjäys.

3 kommenttia:

  1. "En ilosta itke, en surusta itke jos itken, niin itken muuten vaan...
    Syksyn pimeys kyllä tekee vähän haikeaks. Sinulle on varmaan tapahtumassa isoja muutoksia, jotka voivat olla hyväksikin. Itselläni nuo unissa esiintyvät "puutarhatyöt" ovat useinkin merkinneet kasvua ja ihan hyvää.
    Kuntoutustukimus, niinkus tiedät, voi olla askel lähemmäksi eläkettä, ellet ole jo sitä saanut.
    Eikus pois tieltä vaan risut ja männynkävyt...
    kati

    VastaaPoista
  2. Henna, voimia myös sulle!

    Ja Kati, ainakin unissa se kasvimaan laitto on tuntunut tosi ihanalta ja onnistunut hirmuisen hyvin - toivottavsti se on tosiaan hyvä enne.

    En oikein tiedä kuntoutustutkimuksesta mitään - lääkäri taisi olettaa että tiedän systeemit, mutta todellisuudessa tää on mulle taas ihan uutta. Toivoisin tosiaan, että saisin edes määräaikaisen eläkkeen, ja onhan tää niin vakava tauti että lopullinenkin eläke voisi olla hyvä ratkaisu... Enhän mä tämmöisenä töihin pystyisi, enkä osaa arvata, miltä osin asiat voisvat tästä parantua. Neuropatia on kyllä pirullinen vaiva, koko ajan olen odottanut, että se edes vähän paranisi, mutta pah.

    VastaaPoista