maanantai 28. helmikuuta 2011

Pois sairaalasta - mutta minne?


 Rakas potentiaalinen lukijani, on aika jatkaa sairastamiseni historiaa. Viimeksi makasin TYKSin Paimion sairaalan keuhko-osastolla. Oli tammikuu 2010. Olo oli rauhaisa, tarpeettomaksi osoittautunut antibioottitiputus (kolme kertaa vuorokaudessa) oli pyynnöstäni lopetettu. Tuberkuloosilääkityskin oli lopetettu kommentilla "ei sulla sitä tubia ehkä koskaan ollutkaan"... Mihin totesin, että sadulta se oli minustakin kuulostanut.

Sitten eräänä lumisena ja kylmänä tammikuun päivänä lääkäri kehotti minua ulkoilemaan. Maanitteli suorastaan. Olin mahdollisesti laitostunut, sillä en edes tajunnut, mitä olisin voinut tehdä sairaalan pihalla. Minulle suositeltiin kävelypolkua, joka näkyikin kuudennen kerroksen ikkunasta. Niinpä puin päällysvaatteet sairaalavaatteiden päälle ja ajoin hissillä alakertaan. Seisoskelin hetken ulko-ovella ihmettelemässä. En uskaltanut lähteä pihan poikki koska olin varma pyörtymisestä, tai kaatumisesta vähintään.

Seuraavana päivänä uusi sensaatio! "Haluaisitko lähteä viikonlopuksi kotilomalle? Voisit mennä vaikka pizzalle ja kaljalle kavereiden kanssa." Kotiin? Kotini on keskellä metsää, kauppaan on 12 kilometriä, pizzeriaan 34 kilometriä, kavereiden luo kolmisenkymmentä. Kuka mua kuskaisi? Kotona en ole ollut  yli kahteen kuukauteen, enkä uskaltaisi olla siellä yksin - en halua olla yksin kun taas saan jonkin oudon kohtauksen!

Sisareni tullessa käymään viikonloppuna minulle oli esitelty jo kotiuttamistakin. Kun olin tehnyt selväksi, etten pärjäisi yksin kotona, peliin oli heitetty hoitokotiin muuttaminen. Sinänsä mainio vaihtoehto, mutta täysin teoreettinen: olisiko halikkolaisessa hoitokodissa paikkaa, mitä se maksaisi, osattaisiko siellä vakavasti sairaan hoitoa? Miten hoitaisin oman kotini ja hoitokodin maksut sairaspäivärahalla? 


Hyväntahtoinen kotiuttamishanke herätti monia pelkoja. Oli pakko katsoa luopumista silmiin: töihin en tulisi palaamaan suunniteltavassa tulevaisuudessa, kotiinmeno tuntui kamalalta vaihtoehdolta, mitä oikein oli jäljellä?


Sisareni järjesti yllätyksen. Hän kutsui minut vierashuoneeseensa toipumaan. Yhteiskunta järjesti toisen yllätyksen. Kela maksoi matkani hoitoihin Paimioon, vaikka muutin eri sairaanhoitopiiriin Espooseen.

"Kotiuduin" 29.1.2010. Niin heikossa kunnossa, että makasin vierashuoneen vuoteessa päivät pitkät jaksamatta edes lukea. Portaat raahauduin ylös kiskomalla itseäni porraskaiteen avulla. Kun pääsin ylös, hiuksistani valui sytostaatinhajuinen hiki. Silmäni rähmivät, korvissani soi. Mutta sairaalapaikan olin vapauttanut!

Tänään vietetään Harvinaisten sairauksien päivää. Sen kunniaksi postaan ihmelääke Rituximabin kehittäjän, Genentechin, loistavan vaskuliittiesittelyn. Kovaa kolisee koko matsku, mutta mikäli kiinnostus riittää vain kurkkaamaan, mitä Wegenerin granulomatoosi tekee verisuonistolle, Pathogenesis:Animation -kohdassa on video jonka ymmärtää ilman lääketieteen englantiakin. Vähät hiukseni nousevat päässäni muistellessani sitäkin kertaa, kun kanyylia taas asennettiin ja suonta piti iskeä kymmenen kertaa ennen anestesialääkärin kutsumista, ja hänkin sai naulan suoneen vasta toisella yrittämällä... Video kertoo, miksi.

www.ancadiseaseed.com

 




3 kommenttia:

  1. Hittoko tässä kommentoinnissa maksaa? Eilen taatusti kirjoitin tähän etten tajunnut slide-showsta juuri mitään ja viiden ensimmäisen kuvan jälkeen viimeistään kaikki meni puuroksi päässä. Jos lääkäreille käy sama, niin kusessa ollaan.

    VastaaPoista
  2. On siinä slide-showssa hyvääkin: luettelo kropan kohdista, joihin nämä ANCA-vaskuliitit voivat iskeä (mulla on ne kaikki, paitsi ihoa so far). Ja jos vaikka naksuttelet sivujen ohi kohtaan Pathogenesis, jossa on verisuonen kohtaloa kuvaava video, ni siinä se on, meidän lottopotti. (Se on kyllä KARSEATA katsottavaa, onneksi on lääkitys!!!)

    VastaaPoista
  3. Video on poistettu ja domain-nimi myynnissä. Harmi, ettei hyvää videota voi enää katsella.

    VastaaPoista