perjantai 11. helmikuuta 2011

Then the Going Gets Tough eli Elämä ja Kuolema Tappeli




Kasvoni olivat nyt sitten halvaantuneet. Kasvohermohalvauksen taustalla oli se alkuperäinen, tulehtunut korva. Tuo kaikki oli onnea onnettomuudessa, sillä joulun jälkeen korva päätettiin avata ja syvemmällä olevat lokerot puhdistaa.

Palasin jälleen TYKSiin, leikkauspöydälle, mutta tällä kertaa kohtasin lääkärin, johon luotin viidessä sekunnissa. Hän tuli ennen toimenpidettä juttelemaan kanssani, järjesti yhden hengen huoneen kertoessani vinosti hymyillen olevani tuberkuloosipotilas, ja ennen kaikkea kehotti minua pyytämään poikani ja raskaana olleen miniäni käymään. (Minullahan oli hirveä ikävä, mutta tämä lääkäri teki lisäksi lempeästi selväksi, että olen hyvin huonona. Tubitartunnalla ei peloteltu yhtään.)

Oli aika kammottavaa soittaa pojalleni joulun aikaan ja kertoa, että olen niin huonona, että minua pitää tulla katsomaan nyt tai ei ehkä koskaan.

Koska poikani on rakkainta mitä on, olin tapaamisessa melko sanaton mutta sitäkin kyyneleisempi. Poikani pärjäsi hyvin, silitin hänen käsivarttaan. Luovuin jotenkin äitiydestä... Pikku Ronja piteli häntä toisesta kädestä kyyneleet silmissä. Luovutin poikani Ronjalle ja elämälle. 

Korvan puhdistus oli pitkä ja hankala toimenpide, enkä kuule nytkään kuin hieman ja senkin vähän kuulolaitteella, mutta herättyäni Jaakko Salonen palasi potilaskertomustani naputtaen, ja sanoi tietävänsä nyt mikä minua vaivasi.

Hän oli lukenut paperini, huomannut jo aikoja sitten Salossa oletun ANCA -vasta-ainetestin, hommannut sen tuloksen ja laskenut oireita yhteen. Tulos: Wegenerin granulomatoosi! En ollut enää Mysteeripotilas, tämä lääkäri oli tohtori House.

30.12.09 päädyttiin antamaan Wegener-lääkitys, 200 mg syklofosfamidia ja 120 mg prednisolonia suoraan suoneen. Hoitajat tekivät tiputuksestani suurta draamaa, ja koska kuuloni oli mennyttä, olin kuin valojen ja kilisevien tippatelineiden muodostamassa teltassa, puolisekaisin, kuumeessa taas.

Yskin verta, tulehdusarvoni nousivat yhä. Jouduin käyttämään happiviiksia. Sisareni tuli käymään, paloitteli tuliaispizzan kuin lapselle, ja ahminkin sitä kuin nälkälapsi. Hän oli paloitellut omenan pussiin, eikä mikään ollut aikoihin maistunut niin hyvältä kuin ne omenanlohkot.

Yöllä alkoi sitten ahdistus ja rintakipu. Vaikka sanoin yöhoitajille kuolevani mieluummin petiin Paimiossa kuin meneväni TYKSin ensiapuun, sinne oli lähdettävä.

Onneksi olin niin huonona, etten muista paljoakaan. Takykardia, epäsäännölliset sydämenlyönnit, kammiolisälyöntisyyttä ynnä muuta. Jälleen pieni mutta kauhea episodi, kun lääkäri yritti saada ranteestani valtimoverinäytteen onnistumatta muussa kuin suonen rikkomisessa. Eipä taaskaan kuunneltu potilasta... Näyte saatiin sitten nivustaipeesta. Yäk yäk.

Tällä kertaa kärsin keuhkoemboliasta.

Seurasi uskomaton yö TYKSin sisätautiosastolla. Kuuden hengen huoneeseen sopi sekä maratonpuheluiden puhuja että överistä toipuva teini. Teini makasi suurimman osan ajasta kuin koomassa, mutta nousi yhtäkkiä ja ryhtyi hääräämään. Johonkin aikaan yöstä tajusin hänen räpläävän tippalaitettani, mutta olin niin väsynyt etten jaksanut välittää. Kun käskin hänen häipyä, hän vakuutti olevansa oikeasti sairaanhoitaja...


Oikea sairaanhoitaja sen sijaan kieltäytyi auttamasta minua vessaan (pitää olla omatoiminen, vaikka olisi kovassa kuumeessa ja vasta kokenut keuhkoveritulpan...). Kun kuume nousi ja laski, minulle luvattiin kuiva pyjama, mutta sainkin vain märän, hyvin märän pyyhkeen vuoteen laidalle tippumaan. Help yourself.

Seuraavana päivänä sain jälleen tubilääkkeitä, ja vaikka yritin pyytää hoitajaa soittamaan Paimioon ja tarkastamaan diagnoosini, hän ei värähtänytkään, vaan minun oli taas pakko niellä maksaani vaurioittavat tubilääkkeet.

Paimioon palattuani tilani koheni nopeasti, mutta Wegener-lääkityksen lisäksi jouduin todellakin yhä nielemään tubilääkkeitä. Maksa-arvot nousivat viikossa erittäin korkeiksi, ja huononin yhtä nopeasti kuin olin kohennutkin. Reilun viikon kuluttua tubilääkitys oli jälleen lopetettava - vihdoin. Sen sijaan keuhkoveritulpan takia verenohennuspiikitys oli jatkuva kuusi kuukautta.

Seurasi kahdeksan rauhallista sairastamispäivää, vakavasti sairaan mutta tavattoman mukavan rouvan kanssa ruhtinaallisessa kahden hengen huoneessa.

Seuraavaksi menisikin sitten näkö...

7 kommenttia:

  1. Huh ihan nousi iho kananlihalle, tuosta saisi jo kauhuleffan.
    Missä välissä keuhkoveritulppa iski, menikö multa ohi?

    VastaaPoista
  2. Sitä luultiin sydänkohtaukseksi siellä Paimiossa, mutta se olikin siis keuhkoembolia.

    Olin oikeesti niin huonona, etten muista juuri mitään. (Paitsi että nyt tajuan, että se teini olisi voinut vaikka tappaa minut. Hän oli vääntänyt tipat kiinni yöllä.)

    VastaaPoista
  3. Aamiainen ja tämä sun blogis ei oikein toimi yhdessä. Sullahan on ollut hurja meno, ei tässä enään itse kehtaa kitistä pienistä. TYKS ehdolle vuoden asiakaspalvelijaksi, esimerkillistä toimintaa!

    VastaaPoista
  4. HYKS on tosi sivistynyt paikka TYKSiin verrattuna. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

    VastaaPoista
  5. Ja Janne, muuten, on erittäin OK jos sulla ei ole ollut näin kamalaa. Wegener on hyvin monimuotoinen tauti, ja mä olen saanut kokea aika monta noista muodoista. Oon tavannut HYKSissä tiputuksissa ollessani kolme WG-ihmistä, ja kaksi oli töihinpalanneita ja kohtuullisen hyvinvoivia. Vuosikausia oireettomia. Kolmas oli vähän minun tyyliini vaikeampi tapaus, mutta alive & kicking.

    VastaaPoista
  6. Jälleen luen ja itken...

    ..Kirjoitti Tuula..

    VastaaPoista
  7. Olet niin myötätuntoinen, Tuula :)

    Paljon muutakin jäi tuosta jutusta pois, mutta erityisesti tämä: Miehesi, joka reippaana toi nuorenparin Hangosta Turkuun asti, kehotti mua ottamaan päivän kerrallaan, hetken kerrallaan. Olen sitä paljon muistellut. (Se oli oikein buddhalaista.)

    VastaaPoista