Identiteetistä irtoaminen eli Who Am I Anyway?

TYKSissä olin Mysteerirouva ja Mysteeripotilas: diagnoosin löytäminen oli vaikeaa. Yhä uudet lääkärit kävivät kyselemässä samoja kysymyksiä: olinko ollut tekemisissä tuberkuloosia sairastavien kanssa, missä olin matkustellut (Azerbadjanissa, daa-a...), oliko ollut flunssaa tai poskiontelontulehdusta...

Muutettuani Espooseen ja siirryttyäni HYKSin hoidettavaksi minusta tuli jossain vaiheessa "kiehtova tarina", ja kerroinkin sitä yhä uudelleen opiskelijoille, niin ryhmille kuin yksittäisille ja paritöitä tekeville. Tirautin kyyneleen korostaakseni vaskuliittien mieleen jäämistä.

On vieraannuttavaa ja outoa olla mielenkiintoinen tapaus. Olen usein aivan irrallani kehostani, joka on tutkimuksen tai hoidon kohde. Olenko objekti vai subjekti?

Objektiksi, kohteeksi, koe-eläimeksi, avuttomaksi marsuksi tunsin itseni TYKSissä. Sanoinkin sen Paimiossa lääkäreille tuntiessani tukehtuvani lääkekokeiluihin. Vaikka minulle selostettiinkin toimenpiteiden syitä (esimerkiksi, että konsultoitu infektiolääkäri suositteli antibioottitiputusta), en vielä osannut kysellä "entä sitten" -kysymyksiä - ja lääkitysten haitoille huiskaistiin kättä.

Subjektiuden ja keskustelevamman hoidon kokemus oli heti HYKSiin tultuani hämmentävä, lähes autuas. Olin järkevä ihminen! Ja kun siihen liittyi suuressa sairaalassa hoitohenkilökunnan inhimillinen, ystävällinen ote, olin ihan ihmeissäni.

Vaikka tautini on yhä vaikea ja lääkitystä muutellaan jatkuvasti, uskon olevani Suomen parhaiden tekijöiden käsissä. Sääli vain, että tekijät vaihtuvat jatkuvasti: on sattumaa tavata tuttu lääkäri. Pysyvä hoitosuhde olisi sekä lääkärin että potilaan etu. Mikähän tässä mättää?